Viime viikonloppuna tapahtui tosiaan niin, että sunnuntaina löysin itseni Vantaalta. Sinänsä se ei ollut mikään yllätys, koska ajoin sinne ihan itse ja mukanani oli Peugeotillinen tyttöjä yhdellä hevilettimiehellä lisättynä. Paikka oli Korso, tapahtuma Ankkarock ja sää niin lämmin, että ensimmäiseksi (= sen jälkeen kun Feline oli saanut ostettua itselleen festariarskat) oli käytävä bajamajassa poistamassa sukkikset farkkushortsien alta.
Jenni Vartiaiselle annan ison sydämen! ♥ En ollut neitiä aiemmin nähnyt livenä, mutta aivan varmasti menen keikalle uudestaan tilaisuuden tullen. Jenni oli ihanan energinen ja nätti ja lauloi ihanasti. Niin ja tuo asu, ihan mahtava! Katsoin ensin, että kyseessä on raidallinen maksimekko mutta sitten tajusin, että se onkin housuhame jättimäisillä lahkeilla.
Ei oikeasti, miten kukaan voi olla noin kaunis??!
Jenniä kuunneltiin Felinen kanssa pääasiassa vähän kauempana maassa istuskellen, pari kertaa käytiin kameran kanssa lavan edessä heilumassa. Siinä alkuiltapäivästä oli aivan järjettömän kuuma, hiki vaan valui pitkin naamaa vaikkei muuta olisi tehnyt kuin istunut paikallaan.
Felinen teemavärit oli musta ja pinkki.
Valitettavasti jouduttiin jättämään Jennin keikan loppu väliin, sillä piti kipsutella ajoissa toiselle puolelle aluetta kun Viikate aloitti keikkansa heti Jennin jälkeen. Matkalla bongattiin kaksi poliisihevosta, mistä oli ihan pakko napata kuvakin. Mikäs siinä festareita valvoessa hepan selästä käsin.
Ei päästy ihan eturiviin, koska lavan edustalla parveili jo fiftarimekkoiset etuheittotytöt – vajaa kaksi tuntia ennen sitä keikkaa. Hei haloo, ei festareilla mennä viemään parhaita paikkoja samalla lavalla aiemmin esiintyvien artistien kuuntelijoilta!! Osa sentään tiesi biisejä – lauloi mukana ja taputti – mutta varsinkin ihan mun edessä oleva likka ärsytti suuresti, kun se vaan nökötti siinä selvästikin Viikatteesta välinpitämättömänä.
Ankkarockin keikka oli Viikatteen viimeinen keikka tänä kesänä ja tietyllä tapaa se olikin vähän erilainen kuin muulloin, rennompi ja railakkaampi. Verrattuna DBTL:n settiin Korsossa kuultiin vähän eri biisejä. Eräs kaunis päivä tuli jälleen (oi ne rummut! ♥), mutta mm. Kuolleen miehen kuplettia ei kuultu lainkaan ja sen sijaan soittivat Ei enkeleitä. Sinänsä tietysti ihan jees, ettei jokaisella keikalla ole täysin samaa biisilistaa.
Ennen viimeistä kappaletta Kaarle tahtoi kohottaa maljan: kesälle, keikoille ja ennen kaikkea kuulijoille. Viimeisenä yhtye soitti odotetusti Kuu Kaakon yllä – ja vetivät muuten niin täysillä ettei koskaan ennen!
Viikatteen jälkeen istuskelin hetken eväitä (= kuorittuja avomaankurkkuja sekä kirsikkatomaatteja) mutustaen, kunnes lähdin vaeltamaan pääporttien huudeilta kohti alueen kauimmaista osaa. Matkalla kuulin Samuli Putron lopettelevan keikkaansa, ja jonkun ajan kuluttua toisella lavalla aloitti Disco Ensemble. Kiertelin lavojen välimaastossa olevia kojuja, lähinnä ihmettelin mitä kaikkea siellä olikaan.
Jossain vaiheessa otin suunnan takaisin porttien lähellä olevaa lavaa, jossa jo The Baseballs jammaili yleisön kiljaisujen siivittämänä. Liityin Felinen ja heviletin seuraan anniskelualueelle, josta kuuntelin pesäpalloja useamman biisin verran.
Toiset mukana tulleet kaverit bongasin mennessäni takaisin toisten lavojen suuntaan, niiden kanssa kuuntelinkin sitten Mokomaa. Mulla alkoi nälkä hiljalleen kurnia mahassa, joten lähdin tutkailemaan sapuskavaihtoehtoja. Meinasin ensin ottaa siskon suosituksesta kevätkääryleen, mutta pepperonipizza vei lopulta voiton – varsinkaan kun en löytänyt niitä kääryleitä mistään…
Pizza seuranani istahdin nurmikolle ja seurasin siinä samalla mulle ennestään tuntemattoman bändin keikkaa. Against Me! oli yhtye, ei mitään ihmeellistä muttei mitään huonoakaan musiikkia. Tuhottuani pizzan napsin muutamia kuvia, kun kamera nyt sattui mulla olemaan (meillä oli siis siskon G11 mukana).
Maha täynnä suuntasin jälleen toisille lavoille ja perille päästyäni ensimmäinen, mitä lavalla näin, oli herra Monroe keikkumassa lavan reunassa olevassa pystypalkissa. Aikamoinen show oli päällä, vaikka Monroelta oli kuulemma kaksi kylkiluuta poikki.
Monroen keikalta siirryin sujuvasti viereiselle lavalle odottamaan toista uutta tuttavuutta. Jonkun aikaa sainkin kyllä odotella, mutta lopulta Enter Shikari tuli räminällä lavalle. Konemusiikin ja rokin yhdistävät kappaleet kuulostivat mielenkiintoisilta, ja laulajan poukkoilemista katsellessa alkoi itseäkin ihan hengästyttää.
Lähdin vielä kerran käymään pääportin suunnalla, kun koko muu seurue oli siellä myös. Ismo Alanko oli lavalla ja sitä tuli kuunneltua siinä samalla kun istuskeli anniskelualueella, muut joivat kaljaa ja mä vaan hengailin. En tosin kovin monen biisin verran siinä ollut, sillä toisella lavalla esiintyvän The Soundsin keikan alku läheni kovaa vauhtia. Siellä vasta oli paljon porukkaa! Vaikka tultiin Felinen ja T:n kanssa paikalle ennen keikan alkua, ryysis lavan edessä oli jo hurja. Onneksi keikan edetessä ihmisiä kaikkosi edestä ja viimeisten kappaleiden aikana olin jossain viidennessä rivissä lavalta katsottuna. Räpsin kuvia ihan hulluna, vaikka ilta pimeni ja suurin osa kuvista tärähti… Oli siellä joukossa sentään siedettäviäkin ruutuja.
Maja Ivarsson oli yhtä upea kuin ennenkin, miten joku voikin näyttää niin hyvältä mikroshortseissa vuodesta toiseen? Biisejä soitettiin niin uusimmalta Crossing The Rubicon -levyltä kuin sitä edeltävältä Dying To Say This To You -levyltä, ja tulipa ensimmäiseltäkin lätyltä mm. Seven Days A Week sekä Living In America. Hienointa oli ehkä Night After Night, kun kaikki huojuivat musiikin tahdissa ja yleisömeri oli täynnä sytkäreitä ym. valonlähteitä.
Niin mahtava keikka että harmittaa ihan pirusti, kun en viime vuonna joulun alla päässyt The Soundsin klubikeikalle täällä Turussa.
Kotimatkalle lähdettiin aika pian ruotsalaisten kadottua lavalta, kesti tosin aikansa ensin päästä ihmismassan mukana pääportille ja siitä eteenpäin autolle. Osa porukastamme jäi Helsinkiin ja kotimatka taitettiin kolmeen pekkaan, viimeisen 50 km ajelin yksinäni Salosta Turkuun. Pikkasen meinasi väsyttää, mutta ehjänä selvittiin perille – mä avasin kotioven aika lailla puoli kahdelta yöllä.
Jenni Vartiainen – Seili [2010]
