AvainsanaIhkutus

Viikko takaperin perjantai-iltana suuntasin loppuunmyydylle Klubille, ensimmäistä kertaa ilman ketään seuralaista. Pariisin Kevät on ehdottomasti yksi suosikeistani, mutta valitettavasti kaveripiiristäni ei yksikään sen kummemmin yhtyeestä välitä. Tämän Turun keikan missaaminen ei todellakaan ollut vaihtoehto, joten ei auttanut muuta kuin hilpaista paikalle yksin. Tiivis oli tunnelma joka tapauksessa.

Pääsin sijoittumaan mukavasti lähelle lavaa, vaikka selvisin lipuntarkastus- ja narikkajonosta vasta varttia vaille ennen annettua aloitusaikaa. Pikkupokkarini on ollut jo useamman kuukauden porukoiden käytössä, joten mun oli otettava järkkäri mukaan. Hyvä paikka + kunnon kamera = järjetön kuvamäärä muistikortilla. Zoomin jätin kotiin ja sen sijaan rungossa oli kiinni vanha tuttu 35-millinen, joka tähän tilanteeseen sopi kyllä ihan passelisti.

Lavan valot saivat aikaan kummallisia värityksiä Arthur Tunesin kasvoille, joten päätin kokeilla – ensimmäistä kertaa – kameran mustavalkoasetusta. Ja ihan vähän seepiaakin. Täällä on muuten muutaman muukin kuvan tässä postauksessa esiintyvien otosten lisäksi, mikäli jotakuta kiinnostaa vilkaista.

Mustavalkoinen toimii paremmin, tycker jag. Itse asiassa nuo mustavalkokuvat miellyttävät silmää erittäin paljon, vaikka eivät teknisesti nyt ehkä täydellisiä olekaan. Päätin, että alan jatkossa kuvata useammin mustavalkoisena, jotta taas muistuisi mieleen sen haasteellisuus sekä onnistumisenilo, kun saa napattua kaikin puoli onnistuneen kuvan.

Välillä laitoin kameran laukkuun ja vain fiilistelin mukana, oli kyllä kerrassaan loistava keikka! Verrattuna jokavuotisiin Viikatteen keikkoihin PK oli lavalla ihanan kotikutoinen ja ennen kaikkea yleisöstä jäi positiivinen mieli: kukaan ei yrmyillyt, tuuppinut, heilunut ympärikännissä JA ihmiset käyttäytyivät ystävällisesti toisiaan kohtaan. Sellainen meininki pitäisi olla ihan kaikilla keikoilla.

Keikka alkoi lupaavasti Invisible Man -kappaleella, joka on yksi uuden levyn lemppareistani, ja alkuvaiheessa kuultiin myös toinen suosikkini Imatrankoski. Kaiken kaikkiaan Klubilla soi melkein kaikki Astronautin raidat, myös nimikkoraita introineen. Ekan albumin biisejäkin soi, melkeinpä yllättävän monta. Meteoriitti oli superihana livenäkin, samoin Pikku Huopalahti.

Keikan jälkeen odottelin tovin, jotta täyteenahdettu Klubi tyhjenisi. Live-puolella oli muuten ihan järjettömän kuuma, kaikilla valui hikikarpalot pitkin naamaa ja baarimikollakin oli silmälasit huurussa. Kotona ei meinannut saada vaatteita päältä, kun olivat niin liimautuneet ihoon. Nice.

Ennen kotiinlähtöä oli pakko napata kuva narikkalapusta. Koskaan ennen en ole saanut takkiani narikkapaikkaan numero yksi! Elämän pienet ilot ja silleen.

Jätin kaikki ylimääräiset kilkkeet kotiin, rahaa otin taskuun sen verran että sain ostettua jotain pientä fanitavaraa. Kahdeksan euron yhteishinnalla mukaani lähtivät musta astronautti-kangaskassi sekä söpöäkin söpömpi pinssi, jonka iskin heti kotona kukkarona toimivaan Klo Designin pussukkaan. Kuvamateriaalia ei ainakaan toistaiseksi ole näyttää.

Nyt lähden nauttimaan vapaapäivästäni kaupungille. Aurinkoista perjantaita!

Kent – En plats i solen [2010]

Piti eilen laittaa muoti-iltaselostuksen yhteyteen Skanssissa sinä iltana päällä ollut asu, mutta unohdin enkä muistanut koko asiaa ennen kuin nyt (ai miten niin lyhyt muisti?). Torstainahan vietettiin valtakunnallista Pukeudu Punaiseen Päivää, joten illan asun perusta oli sopivasti ennalta määrätty. Tuli meinaan ihan hippasen kiire, kun työpäivä venyi turhan pitkäksi enkä meinannut millään päästä irti tietokoneesta…

Kirkkaanpunaiset jalat olivat ihan must, se nyt vaan on järjettömän kiva väri sukkiksissa. Yläosissa mulla ei punainen ole mitenkään hallitseva väri, mutta raitapaita sopi fiilikseen – varsinkin laivastonsiniseen jakkuun (joka on hihoista nykyään ihan hullun tiukka?! Kuvittelisin että mulle on rasvaa kertynyt enemmänkin vatsan seudulle…) yhdistettynä. Alaosaksi mustaa niin shortsien kuin kenkienkin muodossa, kaulaan siniharmaa pikkuhuivi ja päähän hattu piilottamaan ei-todellakaan-vastapestyt hiukset.

Olin kerrankin erittäin tyytyväinen nopeasti kokoon kyhättyyn asuun, vaikka yleensä juuri ne tuppaavat floppaamaan täysin. Edes jakun hihojen tiukkuus ei haitannut, kun Selectedissä oli niin lämmin että otin aika äkkiä saapumisen jälkeen jakun kokonaan pois.

Tuo Helsingin reissulta ostettu hattu on muuten täyttä rakkautta! ♥ Viime aikoina en ole pahemmin tainnut poistua kotoa muuten kuin “Sherlock Holmes” (= miehen mielipide hatusta) päässäni… Ja olen oppinut vihdoin olemaan hiukset auki! Kesällä yritin, mutta aina laitoin hetken kuluttua haituvat jotenkin kiinni kun ne alkoivat ahdistaa vapaana heiluessaan. Ehkä se on viilenneet säät, ehkä hiusten nykyinen pituus, ehkä Tigin suihke – joka tapauksessa hyvä näin. Hyväksyn nykyään myös hiusteni kaikkea muuta kuin piikkisuoran olemuksen, mikä helpottaa hiuskriisejä huomattavasti.

(Raidallinen t-paita Gina Tricot; jakku, huivi, leggingsit ja pöllösormus H&M Divided; satiinishortsit Seppälä; hattu Monki; kengät Vagabond Thelma; laukku (kaverilta lainassa) Tapas. Kameran takana Feline.)

Happoradio – Asemalla [2003]

Viime viikonloppuna tapahtui tosiaan niin, että sunnuntaina löysin itseni Vantaalta. Sinänsä se ei ollut mikään yllätys, koska ajoin sinne ihan itse ja mukanani oli Peugeotillinen tyttöjä yhdellä hevilettimiehellä lisättynä. Paikka oli Korso, tapahtuma Ankkarock ja sää niin lämmin, että ensimmäiseksi (= sen jälkeen kun Feline oli saanut ostettua itselleen festariarskat) oli käytävä bajamajassa poistamassa sukkikset farkkushortsien alta.

Jenni Vartiaiselle annan ison sydämen! ♥ En ollut neitiä aiemmin nähnyt livenä, mutta aivan varmasti menen keikalle uudestaan tilaisuuden tullen. Jenni oli ihanan energinen ja nätti ja lauloi ihanasti. Niin ja tuo asu, ihan mahtava! Katsoin ensin, että kyseessä on raidallinen maksimekko mutta sitten tajusin, että se onkin housuhame jättimäisillä lahkeilla.

Ei oikeasti, miten kukaan voi olla noin kaunis??!

Jenniä kuunneltiin Felinen kanssa pääasiassa vähän kauempana maassa istuskellen, pari kertaa käytiin kameran kanssa lavan edessä heilumassa. Siinä alkuiltapäivästä oli aivan järjettömän kuuma, hiki vaan valui pitkin naamaa vaikkei muuta olisi tehnyt kuin istunut paikallaan.

Felinen teemavärit oli musta ja pinkki.

Valitettavasti jouduttiin jättämään Jennin keikan loppu väliin, sillä piti kipsutella ajoissa toiselle puolelle aluetta kun Viikate aloitti keikkansa heti Jennin jälkeen. Matkalla bongattiin kaksi poliisihevosta, mistä oli ihan pakko napata kuvakin. Mikäs siinä festareita valvoessa hepan selästä käsin.

Ei päästy ihan eturiviin, koska lavan edustalla parveili jo fiftarimekkoiset etuheittotytöt – vajaa kaksi tuntia ennen sitä keikkaa. Hei haloo, ei festareilla mennä viemään parhaita paikkoja samalla lavalla aiemmin esiintyvien artistien kuuntelijoilta!! Osa sentään tiesi biisejä – lauloi mukana ja taputti – mutta varsinkin ihan mun edessä oleva likka ärsytti suuresti, kun se vaan nökötti siinä selvästikin Viikatteesta välinpitämättömänä.

Ankkarockin keikka oli Viikatteen viimeinen keikka tänä kesänä ja tietyllä tapaa se olikin vähän erilainen kuin muulloin, rennompi ja railakkaampi. Verrattuna DBTL:n settiin Korsossa kuultiin vähän eri biisejä. Eräs kaunis päivä tuli jälleen (oi ne rummut! ♥), mutta mm. Kuolleen miehen kuplettia ei kuultu lainkaan ja sen sijaan soittivat Ei enkeleitä. Sinänsä tietysti ihan jees, ettei jokaisella keikalla ole täysin samaa biisilistaa.

Ennen viimeistä kappaletta Kaarle tahtoi kohottaa maljan: kesälle, keikoille ja ennen kaikkea kuulijoille. Viimeisenä yhtye soitti odotetusti Kuu Kaakon yllä – ja vetivät muuten niin täysillä ettei koskaan ennen!

Viikatteen jälkeen istuskelin hetken eväitä (= kuorittuja avomaankurkkuja sekä kirsikkatomaatteja) mutustaen, kunnes lähdin vaeltamaan pääporttien huudeilta kohti alueen kauimmaista osaa. Matkalla kuulin Samuli Putron lopettelevan keikkaansa, ja jonkun ajan kuluttua toisella lavalla aloitti Disco Ensemble. Kiertelin lavojen välimaastossa olevia kojuja, lähinnä ihmettelin mitä kaikkea siellä olikaan.

Jossain vaiheessa otin suunnan takaisin porttien lähellä olevaa lavaa, jossa jo The Baseballs jammaili yleisön kiljaisujen siivittämänä. Liityin Felinen ja heviletin seuraan anniskelualueelle, josta kuuntelin pesäpalloja useamman biisin verran.

Toiset mukana tulleet kaverit bongasin mennessäni takaisin toisten lavojen suuntaan, niiden kanssa kuuntelinkin sitten Mokomaa. Mulla alkoi nälkä hiljalleen kurnia mahassa, joten lähdin tutkailemaan sapuskavaihtoehtoja. Meinasin ensin ottaa siskon suosituksesta kevätkääryleen, mutta pepperonipizza vei lopulta voiton – varsinkaan kun en löytänyt niitä kääryleitä mistään…

Pizza seuranani istahdin nurmikolle ja seurasin siinä samalla mulle ennestään tuntemattoman bändin keikkaa. Against Me! oli yhtye, ei mitään ihmeellistä muttei mitään huonoakaan musiikkia. Tuhottuani pizzan napsin muutamia kuvia, kun kamera nyt sattui mulla olemaan (meillä oli siis siskon G11 mukana).

Maha täynnä suuntasin jälleen toisille lavoille ja perille päästyäni ensimmäinen, mitä lavalla näin, oli herra Monroe keikkumassa lavan reunassa olevassa pystypalkissa. Aikamoinen show oli päällä, vaikka Monroelta oli kuulemma kaksi kylkiluuta poikki.

Monroen keikalta siirryin sujuvasti viereiselle lavalle odottamaan toista uutta tuttavuutta. Jonkun aikaa sainkin kyllä odotella, mutta lopulta Enter Shikari tuli räminällä lavalle. Konemusiikin ja rokin yhdistävät kappaleet kuulostivat mielenkiintoisilta, ja laulajan poukkoilemista katsellessa alkoi itseäkin ihan hengästyttää.

Lähdin vielä kerran käymään pääportin suunnalla, kun koko muu seurue oli siellä myös. Ismo Alanko oli lavalla ja sitä tuli kuunneltua siinä samalla kun istuskeli anniskelualueella, muut joivat kaljaa ja mä vaan hengailin. En tosin kovin monen biisin verran siinä ollut, sillä toisella lavalla esiintyvän The Soundsin keikan alku läheni kovaa vauhtia. Siellä vasta oli paljon porukkaa! Vaikka tultiin Felinen ja T:n kanssa paikalle ennen keikan alkua, ryysis lavan edessä oli jo hurja. Onneksi keikan edetessä ihmisiä kaikkosi edestä ja viimeisten kappaleiden aikana olin jossain viidennessä rivissä lavalta katsottuna. Räpsin kuvia ihan hulluna, vaikka ilta pimeni ja suurin osa kuvista tärähti… Oli siellä joukossa sentään siedettäviäkin ruutuja.

Maja Ivarsson oli yhtä upea kuin ennenkin, miten joku voikin näyttää niin hyvältä mikroshortseissa vuodesta toiseen? Biisejä soitettiin niin uusimmalta Crossing The Rubicon -levyltä kuin sitä edeltävältä Dying To Say This To You -levyltä, ja tulipa ensimmäiseltäkin lätyltä mm. Seven Days A Week sekä Living In America. Hienointa oli ehkä Night After Night, kun kaikki huojuivat musiikin tahdissa ja yleisömeri oli täynnä sytkäreitä ym. valonlähteitä.

Niin mahtava keikka että harmittaa ihan pirusti, kun en viime vuonna joulun alla päässyt The Soundsin klubikeikalle täällä Turussa.

Kotimatkalle lähdettiin aika pian ruotsalaisten kadottua lavalta, kesti tosin aikansa ensin päästä ihmismassan mukana pääportille ja siitä eteenpäin autolle. Osa porukastamme jäi Helsinkiin ja kotimatka taitettiin kolmeen pekkaan, viimeisen 50 km ajelin yksinäni Salosta Turkuun. Pikkasen meinasi väsyttää, mutta ehjänä selvittiin perille – mä avasin kotioven aika lailla puoli kahdelta yöllä.

Jenni Vartiainen – Seili [2010]

Viime lauantaina oli maalla jälleen aika perinteisten kesämarkkinoiden. Ajattelin ensin, ettei siellä kuitenkaan mitään ihmeellistä ole ja tunnissa ehtii kaiken katsoa läpi. Onneksi mulla ei ollut kiire mihinkään, sillä yllättäen markkinahumussa vierähtikin pari-kolme tuntia. Paljon tosin vaikutti se, että seurassani ollut äiti jumahti suunnilleen jokaiselle kojulle…

Kaikenlaista turhaa markkinoilla kyllä oli myytävänä, mutta sentään jotain hienoa ja mielenkiintoistakin. Suosikkikojuni oli ehdottomasti Mangomaan, joka myy afrikkalaisten tekemiä tuotteita. Äiti osti paperimassasta tehdyt helmet sekä korvakorut, ja saatoinpa itsekin tukea Kenian väkeä parin jutun verran – siitä lisää myöhemmin. Alemmassa kuvassa olevat rannekorut jäivät tosin hankkimatta, vaikka olivatkin mielettömän kauniita.

Syötiin tietysti vähän jotain perusmarkkinasapuskaa, kahvia ja piirakkaa joltain kyläyhdistyksen tai muun myyntipisteeltä, loimulohta ja iso muurinpohjalettukin jaettiin. Päivä oli lämmin, joten loimulohen jälkiruuaksi kelpuutin mitäs muutakaan kuin jäätelötötterön torilla olevasta kioskista. Vanhan ajan salmiakkia ja ikisuosikkiani mangomelonia, en varmaan olisi voinut paremmin valita.

Ilmapalloja ei sentään ostettu, vaikka niitä oli parissakin kohtaa tarjolla.

Torilla oli myös näytillä lähiseutujen vanhoja kulkupelejä, joista osa tosin oli jo viety pois kun me iltapäivällä ehdittiin torille asti. Äiti muisteli Anglian nähdessään vuosikymmenten takaista kesälomamatkaansa Eurooppaan, pienessä autossa matkusti kuulemma kolme aikuista, lapsi sekä kaikkien edellä mainittujen kuukauden matkatavarat. Ja Alpeilta selvittiin, vaikka Anglia oli vähällä hyytyä mäkiseen maastoon.

Sitten ne muutamat ostokset, jotka markkinoilta tein.

Tämä ultimate söpöys on hippokippo. Huomattuani hippokippolauman tiesin, etten voi lähteä kotiin ilman omaa hippokippoa. Värivaihtoehdoista voiton vei turkoosi yksilö, jonka ajattelin olevan raikas ilmestys koruhässäköideni keskellä – ja niin se olikin. Hippokippo saa säilyttää mun lempisormuksiani ja antaa aihetta hymyyn joka kerta kun katse osuu kyseiselle hyllylle. Ei huono vaihtokauppa kahdeksalle eurolle.

Palasin myöhemmin Mangomaan kojulle hakemaan vielä toisenkin jutun, puiset salaattiottimet (10e). Pyörittelin niitä ihastuneesti käsissäni jo silloin ensimmäisellä kierroksella, mutta päätin miettiä vielä. Ei tosin mennyt kauaa, kun olin päätökseni tehnyt. Siskokin sai lopulta samanlaiset, kun äiti päätti yllättää siskon ostamalla ottimet tälle nimipäivälahjaksi.

Kolmas ostos oli jostain random-kojusta – siitä ainoasta, jossa ei myyty vaaleanpunaisia stetsoneja tai fiorellamaisia vaatekappaleita. Harmaa kangaslaukku pääkallo- ja ruusukuviolla on tuotos merkiltä nimeltä Rocktoo, josta en löytänyt googlettamalla muuta kuin tuoteosumia saksalaisiin nettikauppoihin. Tuo laukku muuten maksoi jossain nettipuljussa 16e, itse lunastin omani markkinoilta kympin halvemmalla. Pääkallot ja ruusut saavat toistaiseksi paikata olkalaukun puutetta, kun oikeanlaista nahkalaukkua ei vielä ole tullut vastaan.

P.S. Kyseisillä kesämarkkinoilla olen käynyt (ja aiheesta blogannut) kahdesti aikaisemminkin blogin olemassaolon aikana, sekä viime vuonna 2009 että kaksi vuotta takaperin 2008.

Jenni Vartiainen – Seili [2010]

Viimeistä viedään DBTL-tarinoinnin suhteen, tässä vielä “pientä” raportointia lauantailta. Jos perjantailta kuvamateriaali oli suht vähäistä, niin lauantailta sitä on sitten enemmän kuin tarpeeksi. Onneksi nykyään on niin nopeat nettiyhteydet, voi aika huoletta lämäistä vaikka tällaisenkin määrän kuvia yhteen postaukseen. :)

Lauantain keikkaputki alkoi ajoissa, sillä Absoluuttinen nollapiste nousi The Alueen lavalle jo puoli neljältä iltapäivällä. Me ei S:n kanssa tosin ehditty kuulla kuin pari viimeistä biisiä, kun iltapäivän tunnit katosivat johonkin… My bad.

(Klikkaamalla vähän isommaksi.)

Mä en ollut kyseiseltä yhtyeeltä kuullut kuin pari biisiä, nekin S soitti netistä ennen jokirantaan lähtöä. Vähän saman tyylistä kuin esim. Egotrippi, mutta ehkä hieman melankolisempaa. Sanoituksista en tosin osaa sanoa mitään, kun en niihin ole tutustunut enkä keikallaakaan niihin niin kovin keskittynyt. Täytyy ehkä joskus kuunnella bändiä enemmän.

Keikan jälkeen kierreltiin jokirannan kojuja, S ostikin hienot valkoiset venytyskorut korviin. Lauantaina sää oli yllättävän viileä, nahkatakki ei ollut yhtään liioittelua ja illalla kietaisin vielä jättimäisen huivinkin kaulaan. Kojut tsekattuamme mentiin iltapäiväkahville Cindyyn, josta mun mielestä saa edelleen jokirannan parhaan kaakaon (kermavaahdolla!). Hinta tosin on noussut viime kesästä 2,60 euroon eikä kermavaahtoakaan saanut nyt niin paljoa, mutta kuitenkin.

Ruokakojun kyltti jokirannassa.

Cindystä suunnattiin takaisin alueelle, jossa lavalle nousi ennakkotiedoista poiketen jo tässä vaiheessa Paleface kumppaneineen. Taisi olla yksi niistä harvoista esiintyjistä, joiden keikka tuli kuunneltua kokonaan festareiden aikana. En ole mikään suuri suomirapin fanittaja, mutta kyllä sitä tarvittaessa kuuntelee.

(Klikkaamalla vähän isommaksi.)

Lavan edessä oli jälleen liuta teinejä ja niitä katsellessa tuli pakosti mieleen, ymmärtävätköhän ne yhtään mistä Paleface biiseissään laulaa. Itse en muista joskus yläasteikäisenä olleeni kovinkaan valveutunut “tylsien aikuisten asioiden” suhteen, tiedä sitten ovatko nykypäivän teinit vielä samanlaisia vai paremmin perillä maailman menosta.

Palefacen kavereina lavalla oli Leijonamieli sekä kuvissakin esiintyvä karvanaamainen kaveri, jonka henkilöllisyydestä mulla ei ole aavistustakaan. Hurja parta joka tapauksessa!

Rapherrojen poistuttua meni vain hetki, kunnes lavalle pelmahti Turun oma Marja Tyrni suoraan Pallivahasta. (Outoa muuten, että virallisella marjatyrni.com-sivustolla vaikuttaisi olevan jotain hämärää? Mun kone ainakin varoittelee kovasti haittaohjelmista, jäi nyt siis Tyrnin varmasti upeat kotisivut näkemättä.) Siinä vasta sellainen sketsihahmo, että pakko oli tämän yhden kerran nähdä oikein livenä – vuoden päästä kaikki ovat todennäköisesti jo unohtaneet koko hahmon.

Aikamoista läppää kyllä Tyrnin leskirouvalta lensi, ei kaikki ehkä ihan perheen nuorimmille sopivaa kuunneltavaa. Hauskasti joka tapauksessa otettiin yleisökin mukaan jutusteluun, jonka Tyrni kävi juontajan tms. (vaalea naikkonen) kanssa. Kettukarkkejakin satoi yleisöön, osa kuuntelijoista tosin vippasi karkkeja takaisin lavalle.

Marja Tyrnin jälkeen oli jonkun verran taukoa, joten lähdettiin alueelta pois ja istuskelemassa jossain jokilaivassa, taisi olla vaihteen vuoksi Papa Joe. Siinä kylmiä juomia siemaillessa oli jo aika vilu, varsinkin kun näki rannalla kävelevän festarikansaa kesähepeneissä. Mahtoi niillä vasta olla kylmä, kun ei edes pitkähihaista ollut päällä! Ja itse sitä nökötti tyytyväisenä nahkatakissa JA kaulahuivissa.

Kahdeksan pintaan palasimme jälleen jokirantaan, jossa Uniklubi jo huudatti teinityttöjä. Lavan edusta oli tupaten täynnä, joten jäätiin suosiolla vähän kauemmaksi istuskelemaan, kun kyseessä ei kuitenkaan ollut kummankaan meistä mikään übersuosikki. Aika samanlaista musiikkia soittavat edelleen kuten silloin joitakin vuosia sitten, kun yhtyettä tuli enemmän kuunneltua.

Uniklubin jälkeen käytiin joen toisella rannalla Cafe 2011:ssa kahvilla. Alun perin mä halusin vain käydä pikaisesti tsekkaamassa Kulma 2011 Design Shopin (joka tosin oli siihen aikaan jo mennyt kiinni), mutta päätettiin sitten jäädä kahvittelemaan kun tarjottavat näyttivät niin herkullisilta eivätkä olleet hinnalla pilattuja (kuten esim. festarisafkat kojuissa ovat lähes poikkeuksetta). Söin taatusti Turun parasta mansikkaleivosta, suosittelen kaikille herkkusuille!

Kulma 2011 oli sisustukseltaan kerrassaan ihana, varsinkin kaikki tekstinpätkät saivat hymyn huulille. Lisäksi selailin pöydässä Olet tässä (Turku) -kirjaa, joka valloitti sydämeni heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Silmiä hivelevää taittoa ja typografiaa sekä paljon hassuja juttuja, me likes! Tuo kirja on kyllä aivan pakko hankkia jossain vaiheessa omaksi, tai ehkäpä kirjoitan loppuvuodesta joulupukille toiveeni.

Festarikäsi lauantaina: kaksi DBTL-ranneketta sekä mahti Hullut yöt -leima torstaiselta Forte-reissulta. Rannekkeet löysivät sittemmin paikkansa kalenterin välistä ja leimakin pyyhkiytyi lopulta suihkun yhteydessä näkymättömiin.

Seuraavana esiintymisvuorossa oli Jukka Poika & Sound Explosion Band, jota kuunneltiin jonkin aikaa täpötäydeltä anniskelualueelta. Vielä vähemmän mun makuun kuin suomirap mutta S tykkäsi enkä mäkään nyt karkuun juokse, vaikka tuollaista hetken joutuisikin kuuntelemaan. Jukka Pojan jälkeen oli ohjelmassa taas jonkun aikaa tyhjää, joten pyörittiin jokirannassa ja istuskeltiin tuttujen naamojen seurassa.

Illan päätteeksi lavalle nousi Egotrippi, jonka setti kuunneltiin melkein kokonaan. Suurinta osaa Egotripin biiseistä en tunnistaisi, mutta onneksi joitain enemmän kuunneltuja ja radiossakin soitettuja kappaleita tuli loppupuolella. Matkustaja on livenä aina yhtä ihana! Siinä on muuten yksi niistä harvoista radiolauluista, joihin en ole oikein koskaan kyllästynyt – ja jonka laulan aina SingStarissa (jos ylipäätään laulan jotain).

Puoliltaöin alettiin tehdä lähtöä, DBTL 2010 oli siltä erää ohitse. Kaupungissa näin pikaisesti vielä Destheaa ennen kuin hypättiin autoon ja S heitti mut kotiin ennen kuin lähti itse ajelemaan omaan (väliaikaiseen) kotiinsa. Kaiken kaikkiaan festari oli oikein onnistunut ja suunnilleen ne keikat näki mitä oli ajatellutkin, mitä nyt pari jäi vähän turhan lyhyeksi. Viikate oli ehdottomasti paras, ylipäänsä keikka oli mielestäni yksi parhaista Viikatteelta.

Mikäli kiinnostaa etkä ole vielä lukenut, niin muut tämän vuoden laituriaiheiset kirjoitukseni: torstai ja perjantai. Ja kommenttiakin saa toki jättää, joko asiaan liittyen tai vaikka ihan johonkin muuhun.

Jose kiittää ja kuittaa.