AvainsanaKesä

Anteeksi, mutta onkohan joku mahtanut nähdä mihin meidän heinäkuu meni..? Äsken se vasta alkoi ja nyt mukamas on enää muutama päivä kuuta jäljellä. Taitaa kyllä olla sama virsi mulla joka vuosi, kesällä ei vain malta nököttää koneen ääressä. Tänä kesänä on luonnollisesti ollut vähän muunlaista aktiviteettia päivisin, kun tuo puolivuotias pirpana lohkaisee oman osansa vuorokauden tunneista. Katsotaan josko tästä hiljalleen saisi purettua luonnoksissa olevia postauksia, ja uusiakin ideoita olisi mielen perukoilla odottamassa. Mutta näin ensi hätään ei muuta kuin parit viikkokuvat eetteriin.

Viikko 28: Kuningatar Barbi lekottelee peiton uumenissa.

Viikko 29: Käytiin naisvoimin Vantaalla tsekkaamassa tämän vuoden asuntomessut.

Viikot ne vain jatkavat katoamistaan, kohta se on joulu taas… Ei vaiskaan. Tosin ensi viikolla tulee puoli vuotta siitä, kun pirpana saapui täydentämään perhettämme – että joo, kyllä se aika menee nopeasti! Mies aloitti tuossa taannoin tekemään pelkkää yövuoroa, mikä luonnollisesti muutti myös vauvan ja mun arkielämää. Jonkinlainen rytmi tuntui vähän jo muodostuvankin, mutta tällä viikolla on taas mennyt hommat pipariksi. Hammas (tai hampaat) tekee likasta yleiskärttyisän ja lisäksi nukkumisen kanssa on ollut hankaluuksia, mutta eiköhän se tästä pian helpota. Toivottavasti. No, ainakin puoliskolla alkaa kesäloma ja pääsemme pitkästä aikaa koko perhe tekemään muutakin kuin lojumaan kotosalla.

Viikko 26: Kikkailua zoomin ja sen makro-ominaisuuden kanssa.

Viikko 27: Joutsenperhe Muumimaailman rannassa. Tui tui!

Onnettoman hidas päivitystahti näköjään jatkuu, kun kiire ei tahdo hellittää otettaan. Naputtelen tässä siis postauksen tyylikkäästi lähemmäs kolme kuukautta jälkikäteen, liekö tämä jo jonkin sortin ennätys blogin historiassa… Armeija-aikanakin taisin päivittää useammin, heh. Vaikka turha sitä on pahoitella, aina ei vaan aika riitä – varsinkaan kun viikot täyttyvät töistä, kodin laittamisesta ja beben tuloon valmistautumisesta. Ei ole enää montaa viikkoa töitä jäljellä ennen äitiysvapaan alkua, hurjaa!

Ei ole kerta taikka kaksi, kun olen onnistunut missaamaan kesäisen junamatkan rataosuudella Turku-Uusikaupunki, sillä monesti kyseinen erikoismatka tehdään Lättähatulla ja paikkoja on silloin varsin rajoitetusti. Tänä vuonna olin kerrankin ajoissa asian suhteen ja jäin kyttäämään Haapamäen Museoveturiyhdistyksen ilmoitusta kesän reissusta, matkaseuraakin olin puhunut mukaan hyvän lössin. Hyvää kannattaa odottaa, nyt vihdoin pitkäaikainen unelmani toteutui! Saimme liput junaan, joka tosin tällä kertaa ei ollut Lättähattu, mutta sekös olisi intoa vähentänyt. Heinäkuisena sunnuntaiaamuna hyppäsimme siis puoliskon kanssa museojunan P 1921 kyytiin Turun rautatieasemalta ja lähdimme puksuttamaan kohti Uuttakaupunkia.

Alkumatkasta en osannut muuta kuin muuta kuin huokailla ja hihkua, vähän siinä ehkä kimmelsi kyynelkin silmänurkassa (raskaushormonit, ju nou) kun olin niin onnellinen tilanteesta. Lapsuuteni kyseisen radan varrella viettäneenä hienoin hetki oli varmastikin saapuminen “kotiasemalle”, josta loput seurueestamme nousivat kyytiin, ja hetki sen jälkeen kun tuttu rakas talo pilkotti peltojen takana. Matka Turusta Ukiin kesti puolisentoista tuntia ja perillä oli runsaat pari tuntia aikaa hengailla. Nautimme jäätelöä ja virvokkeita Pakkahuoneella, minkä jälkeen suuntasimme naisvoimin muutamalle geokätkölle. Pian olikin aika palata Kalasataman pysäkille ja lähteä paluumatkalle, snif. Takaisin päin mennessä jäimme puoliskon kanssa pois matkan varrella ja sisko miehineen jatkoi Turkuun asti jatkaen eteenpäin meidän sinne jättämällämme autolla.

Oli kyllä aivan mahtava sunnuntairetki, toivottavasti päästään joskus vielä uudestaankin – ehkä seuraavaksi sitten sen Lättähatun kyytiin. :) Loppuun vielä junapäivän asu, ei ehkä helteeseen kaikista sopivin mutta noin muuten aiheeseen oikein passeli. Vaatevalinta oli luonnollisesti Olivia Rougen kellohelmat sydämillä ja päähän sitten mätsäävä huivi, jonka sisko joskus toi festareilta. Nenällä aurinkolasit D&G, korvissa toisen käden punaiset napit ja kaulassa lahjaksi saatu J-kaulakoru. Jalkaan valitsin varrettomat Converse All Starit, joilla oli hyvä hiihdellä pitkin cityä kätköjen perässä.

(Alin junakuva on Felinen kamerasta, asukuvan otti mieheni.)

Haloo Helsinki! – Kiitos ei ole kirosana [2014]

Taisi vierähtää jo parisen vuotta siitä kun viimeksi olimme siskon kanssa jokirannassa festaroimassa DBTL:n merkeissä, sen verran kirpakan hintaisia ovat liput olleet viime vuosina. Tänä vuonna kuitenkin bongasimme 2 lippua 1 hinnalla -tarjouksen, joten oli jälleen aika lähteä katsastamaan meno laiturilla. Päiväksi valitsimme luonnollisesti torstain, koska silloin lavalle nousi the one and only eli pojat Kymenlaaksosta.

Olimme ajoissa liikkeellä, sillä Viikatteen soittoaika oli jo klo 16. Väkeä paikalla ei ollut siinä kohtaa ihan älyttömästi, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin. Keikka oli tällä kertaa festarialueen toisessa reunassa olevalla lavalla, joka oli helteisellä kelillä mukavampi vaihtoehto kuin tunkkainen teltta. Viikate soitti noin tunnin setin, joka sisälsi paljon uudempaa materiaalia mutta myös vanhoja ralleja (mm. ikisuosikkini Tie). Loppukumarrusten jälkeen kävi mäihä: Kaarle vippasi plektransa meidän eteen ja kerrankin refleksini toimivat niin että sain napattua sen kätöseeni.

Viikatteen jälkeen päätimme jäädä odottamaan iltaa ja Matti Airaksisen ysärisettiä, kevyet viisi tuntia siinä sitten olikin kulutettavana. Tänä vuonna ei ollut käytössä rannekkeita eikä päivälipulla päässyt poistumaan alueelta, aika hanurista kun kyseessä kumminkin on kaupunkifestari. Muutenkin järjestelyt olivat lähellä surkeaa, mm. panttitölkeille ei ollut järjestetty mitään keräystä vaan ne päätyivät normiroskiksiin (surullista ja typerää!). Kun vielä hintataso oli sitä normaalia festaritasoa (= sikakallis), tuli vähän sellainen olo ettei kyllä tarvitse enää DBTL:ään vaivautua. On se vaan aina yhtä masentavaa huomata, että ainoastaan raha puhuu – muulla ei väliä.

Viimein kello tuli kymmenen ja Masa aloitti soiton, jammailimme siinä hetkisen kunnes lähdimme valumaan kotia kohti. Lämmin kesäilta oli houkutellut jokirantaan porukkaa kuin pipoa, joten oli kieltämättä kiva päästä humalaisen festarikansan joukosta omaan sänkyyn nukkumaan.

Kesä 2014 oli siinä. Toisaalta pitkä, toisaalta hujauksessa ohi. Paljon kaikkea häppeningiä, vaikka välillä tuntui ettei tapahdu mitään. Ensin oli lämmintä, sitten pirun kylmää, sen jälkeen hurja helleputki, lopuksi viileää ja sateista. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä alkukesästä ajattelin, mutta niinhän se aina menee. Ehdin kuitenkin etsiä läjäpäin geokätköjä, juhlia kolmekymppisiäni, olla autossa monta tuhatta kilometriä, nähdä uusia paikkoja, matkustaa museojunalla, käydä kesäteatterissa. Syödä hyvin, loikoilla porukoiden uima-altaalla, nauttia kesästä. Meillä hajosi auto ja tilalle tuli uusi. Luoksemme muutti muutamaksi kuukaudeksi hoitokissa, josta saattaa tulla pysyvä perheenjäsen.

Ei mikään hullumpi kesä siis.

Mennyt kesä oli erilainen edeltäjiinsä verrattuna, mutta ehkä se olen minä itse joka on muuttunut. Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu jotenkin kovin aikuiselta. Ja ensi kesänä kaikki vasta onkin erilaista, kun perheemme on kasvanut yhdellä. Aika hurjaa, mutta myös varsin jännää ja kiinnostavaa. Vaan sen näkee sitten – seuraavaksi kuitenkin on aika antaa vuoro syksylle. ♥

(Kaikki kuvat Instagram-feediltäni kesän ajalta, isommaksi klikkaamalla.)