Viikko 15: Siskon synttäreiden juhlintaa maalla syömisen ja saunomisen merkeissä.
AvainsanaLapset
Blogi on näköjään viime aikoina kääntynyt varsin vauvapainotteiseksi, mutta toisaalta sitähän tämä mun elämä tällä hetkellä on. Arki pyörii niin tiiviisti vauvan ympärillä, ettei paljon muuta ehdi – en ikinä olisi voinut kuvitella, että äitiyslomalla on vielä kiireisempi kuin työelämässä ollessa! Enkä muuten uskalla (enkä tahdo) kuvitella, mitä se tulee olemaan sitten kun joskus palaan töihin… Aika ei tunnu hidastavan vauhtiaan, päinvastoin. Äitiysvapaani loppui tällä viikolla, nyt ollaan jo vanhempainvapaalla. Hui!
Äitiyspakkaus on mahtava asia ja mekin sen otimme esikoiselle viime vuonna. Pakkauksessa oli käytännöllisiä ja kivoja juttuja, mutta myös ihmetyksen aiheita. Tykkäsin valkovihreäraidallisten potkarien ulkonäöstä, vaan käytännöllisyys oli noista kaukana. Koon 50 pökät olivat tosi isot ja löröä matskua (sellaista ribbimäistä) sekä lisäksi mallia leveä & lyhyt jokseenkin kummallisella jalkateräosiolla varustettuna. Milläköhän perusteella vaatteet valitaan äitiyspakkaukseen..?
Jos nuo vuoden 2014 raitapotkuhousut olivat hivenen höntit, niin 2011 pakkauksen raidallinen body/potkarikombo sen sijaan on ilostuttanut useasti. Parempi malli ja kangas, joten pääsivät myös käyttöön useammin. Tädin kanssa keksimme kerran pukea serkkupojan ja meidän plikan yhteneväisiin asuihin, kuvasarja on kieltämättä hihityttänyt aina kun olen kuvia katsonut:
Äitiyspakkauksesta vielä sen verran, että voi jumpe miten ihana on tämän vuoden pakkaus! Viime vuoden pakkaus oli tosi kiva sekin, mutta jotenkin tämä uusi iskee muhun ihan kympillä. Ehkä se on värimaailma: harmaata, oranssia, keltaista, turkoosia. Meidän pakkauksessa oli kyllä lemppariani oranssia, mutta turhan monta ruskeaa tai tekstillä varustettua vaatekappaletta, joista en niinkään välittänyt. Aappa-makuupussi päätyi heti alkuunsa Hippo-serkun käyttöön ja meidän bebe nukkui vaunuissa siskon vuoden 1988 mintunvihreässä pussissa, kunnes Tampereen reissulta löytyi 2015 pakkauksen täydellisen ihana makuupussi.
Katsokaa nyt, tuo laatikkokin on pihvelin hieno! En tunnusta olevani vaaleiden sävyjen ystävä, mutta laatikon lisäksi myös haaleasävyinen pussilakana säväytti metsäneläinaiheellaan. 2015 pakkausta ihasteltuani päätin laittaa omasta pakkauksesta eteenpäin ne, jotka todennäköisesti jäisivät käyttämättä, ja koitan bongailla uuden pakkauksen juttuja kirppareilta. Makuupussi meillä tosiaan on jo, vanu- ja toppapuvut kelpaisivat myös ja mikä jottei pussilakanakin. Muita suosikkejani ovat oranssiraidalliset body & housut, pilvipotkupuku, hyljepotkuhousut sekä turkoosit housut harmaalla vyötäröllä.
(Äitiyspakkauskuvat: kela.fi)
Tyttäremme ristiäisiä vietettiin helmikuun lopussa, Kalevalanpäivänä. Päivä valikoitui ihan sillä, että toiveissa oli lauantaipäivä sekä kaste Mikaelinkirkossa, ja asiaa tiedustellessani kuukautta aiemmin oli kolmena tytön kaksikuukautispäivää edeltävänä viikonloppuna ainoa jäljellä oleva lauantaiaika tuolloin. Helppo päätös siis.
Keittiöremonttihan meillä oli kirkkoa varatessa vielä vähän vaiheessa, mutta mies lupasi että keittiö on helmikuun loppuun mennessä valmis ja kahvittelut voitaisiin pitää kotona. Hyvä hyvä, myhäilin tyytyväisenä. Ei varmaan tarvitse sanoa, että varsin tiukille meni? Mutkia tuli tottakai matkaan ja viimeistelyt jäi tekemättä, viimeiset remppatarvikkeet kannettiin varastoon juhlapäivän aamuna. Koko ristiäisviikko oli muutenkin aikamoista hulabaloota, miehelle osui iltavuoroviikko ja itse vietin kaiken vauvalta liikenevän vapaa-ajan siivoten ja järjestellen. Yllättävän aikaa vievää muuten, kun tilaa ei ylenmäärin ole ja halusin löytää kamoille oikean paikan heti enkä vain tunkea jotain sinne ja jotain tuonne.
Kiitos lähipiirin avun onnistuimme saamaan kämpän jotakuinkin kuosiin ja ehdimme kirkkoon vain hieman myöhässä. Seisoimme kaikki kirkon etuosassa kastemaljan ympärillä kaaressa, me vanhemmat maljan toisella puolen ja kummit toisella puolen. Tilaisuus oli ihan perus: alkuun yhteislauluna Suojelusenkeli, sitten pappi puhui ja lapsi sai kasteen, lopuksi vielä virsikirjasta Ystävä sä lapsien. Sinänsä kaikki meni ihan ok, mutta vähän mua huvitti mm. papin pienoinen takeltelu puheissaan sekä yhteislaulun epävireisyys. :)
Neiti sai kasteensa mekossa, jossa on parikymmentä vuotta sitten kastettu miehen kumpikin sisko. Mekossa oli onneksi valkoinen rusetti-/nauhahässäkkä valmiina niin ei tarvinnut ruveta vaihtopuuhiin, lasten värikoodaus ärsyttää edelleen suuresti (sanoo hän, jonka lapsella oli juuri eilen pinkkipohjainen body ja pinkit sukat… Mut hei, pinkki on ihan eri asia kuin vaaleanpunainen!) ja jos nauha olisi vaihdettu, se olisi ollut kirkkaankeltainen, oranssi tai muu ns. neutraali väri. Päivänsankari ei paljoa tapahtumasta perustanut, alkuun pälyili hivenen epäluuloisena ja todettuaan tilanteen turvalliseksi simahti kummitädin käsivarsille. Itse juhlista hän ei välittänyt senkään vertaa, vaan tuhisi täydessä unessa läpi kemujen.
Kirkosta siirryimme meille kotiin ristiäisvirvokkeille. Vieraita oli paikalla noin kaksikymmentä, mikä osoittautui aika maksimiksi meidän 66 neliööön ainakin näin, kun pääasiassa hengaillaan akselilla keittiö-olohuone. Tavallaan siis hyväkin, etteivät kaikki kutsutut päässeet tulemaan… Harmittelin etukäteen kun ei tilan puutteen takia voinut kutsua kaikkia keitä olisi halunnut (eikä esim. seurakuntakoti houkutellut juhlapaikkana), mutta loppupeleissä ristiäispäivän härdelli oli sellaista, että kivempi varmasti kutsua porukkaa kylään myöhemmin ihan muuten vaan.
Ei liene yllätys sekään, että tarjoilujen kanssa tuli järjetön kiire. Alkuperäinen suunnitelmani tarjoilujen sijoittamisesta piti hylätä, joten pikaratkaisuna kupit katettiin ruokapöydälle ja syömiset haettiin keittiön väliaikaiselta sivupöydältä. Olin myös ajatellut ottaa kuvia kaikesta omiin arkistoihin, mutta eihän siinä hässäkässä mikään sellainen onnistunut. Yllä olevan kuvan nappasin, kun monet olivat jo hakeneet purtavaa ja nyt huomasin, että tuostahan puuttuu kokonaan siskon tekemät Hopeatoffee-tikkarit. Aiemmassa viikkokuvassa ne sentään vilahtavat.
Kakun sijaan oli mustavalkoisissa (Miss Etoile) ja keltavalkoisissa (House Doctor) pahvikupeissa omenamuffinsseja, joiden päällä oli supermakea kuorrutus plus strösseleitä. Kakkuset jäivät turhan mataliksi, kun en ehtinyt etukäteen testata miten paljon ne nousevat… Kehuja ne kyllä keräsivät, että eivät kai sitten hullumpia olleet. Makeaa oli vielä kirjainpikkuleipien muodossa, prosessiin tarvittiin parit kirosanat mutta äiti sai kuin saikin leipaistua sopivan määrän kirjaimia pöytään (koska itse en ehtinyt sitäkään). Suolaista puolta edusti cocktailpiirakat (pakasteesta) ja munavoi sekä siskon puoliskon viime hetkellä kasaan kääräisemä kasvispiirakka, jota olisi epäilemättä mennyt paljon enemmänkin.
Hässäkkää siis riitti eikä kaikki todellakaan mennyt kuin Strömsössä. Pääasia kuitenkin, että kemut tuli pidettyä ja jälkikasvumme sai virallisesti nimen + kolme mahtavaa kummia. :)
Yllättävää kyllä, raskausaika alkaa näinkin pian olla enää pelkkä haalea muisto. Kuva-arkistoja selatessa ihan säpsähdin omia odotuskuviani; vajaa kolme kuukautta jakaantumisen jälkeen tuntuu kummalliselta ajatella, että tuo ihana pikkutyyppi ihan oikeasti majaili mun mahassa 3/4 vuotta! Vaikka kroppa on nykyään erilainen mitä ennen raskautumista, ei asia siltikään tunnu todelta. Äkkiä sitä näköjään tottuu uuteen tilanteeseen. Tavallaan koen olevani ihan se sama ihminen kuin ennen äidiksi tuloa, toisaalta taas kaikki on muuttunut eikä mikään ole kuten ennen.
Tarkoitus oli alun perin blogata raskaudesta ja sen mukana tuomista ajatuksista enemmänkin, mutta lopulta ehdin kirjoittaa aiheesta vain kahteen otteeseen: ensin meiningistä yleisesti ja sitten erinäisiä huomioita, joita matkan varrella oli tullut vastaan. Nyt voisi siis olla aika tehdä jonkun sortin yhteenvetoa noista yhdeksästä kuukaudesta, vielä kun jotain ehkä saa muistin perukoilta kaivettua.
No miten se nyt sitten meni?
Paremmin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Mahafoobikkona jännitti millaista elämä eläväisemmän mahan kanssa olisi, mutta kaikki sujui yllättävän kivuttomasti noin henkiseltä kantilta tarkasteltuna. Pystyin mielestäni ottamaan suht rennosti enkä stressannut turhia, vaikka toki niitä perus raskaushormonisekoamisia muutaman kerran tulikin. Keittiöremontin aloittaminen muutamaa kuukautta ennen laskettua aikaa oli ehkä hivenen uhkarohkeaa, varsinkin kun en itse pystynyt supistelevan mahani kanssa paljoa työmaalla auttamaan. Vauva-arjen alku olisi epäilemättä ollut iisimpää, mikäli koti ei olisi ollut täysi kaaos ja ruuanlaittoon olisi ollut muitakin mahdollisuuksia kuin pelkkä mikro… Hengissä selvittiin kuitenkin.
Mitä opin? Tekisinkö jotain toisin?
Sen ainakin, että yhdeksän kuukautta menee ihan hujauksessa! Viikot vilistivät hurjaa vauhtia eteenpäin ja yhtäkkiä äitiysloma jo alkoi. Itsestäni pitäisin parempaa huolta ja liikkuisin enemmän kun se vielä on mahdollista, koska loppuraskaudesta se ei välttämättä enää onnistu. Tarkkaa laskettua päivää en paljastaisi, tai vaihtoehtoisesti sanoisin pari viikkoa myöhemmän ajankohdan. Näin ehkä välttyisi edes osittain loputtomilta jokojokojoko -kyselyiltä, joihin näin melkein viikolla yli menneenä sain vastailla varsin monta kertaa. Käynnistämisen ajankohdasta en sitten puhunutkaan kuin ihan muutamalle ja onneksi kaikki meni niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt kysellä perään mitään sen enempää.
Mikä fiilis raskauden jälkeen?
Ensimmäinen kuukausi oli yllättävän rankka ja yön pimeinä tunteina tuli monesti mietittyä, oliko tämä nyt ihan järkevää. Bebe alkoi alle kaksiviikkoisena huutaa vatsavaivojaan eikä elämästä meinannut tulla yhtään mitään, kun oli niin väsynyt ja aivan kujalla kaikesta. Luonnollisesti sitä myös kyseenalaisti oman osaamisensa vauvasta huolehtimiseen, kun mikään ei tuntunut auttavan pirpanan oloa. Onneksi mies oli pari ekaa viikkoa isyyslomalla, niin saatiin hommat edes jotenkin rullaamaan ennen kuin arki todella alkoi. Entisestään helpotti, kun tyttö päätti hyvin nopeasti ruveta nukkumaan öisin ja sain itsekin nukuttua useamman tunnin pätkiä. Alkupöhnästä selvittyäni olen ollut joka ikinen päivä maailman onnellisin ja kiitollisin tästä meille suodusta onnesta. ♥
Lähtisinkö leikkiin uudestaan?
Mikä jottei. En nyt ehkä ihan heti, mutta mahdollisesti joskus tulevaisuudessa kyllä.
(Kuvista kiitos miehelle ja siskolle.)
Siinä kävi tosiaan niin hauskasti, että tätini (meillä on ikäeroa seitsemän vuotta) oli samaan aikaan raskaana kuin itsekin olin, hän kaksi ja puoli viikkoa mua edellä. Hippo syntyi viime vuoden puolella tapaninpäivänä, joten suvun uusimmat tulokkaat ovat eri vuosikertaa vaikkakin hyvin saman ikäisiä. Meidän bebemme saavuttua maailmaan meinaan tajusin, että kumpikin meistä lopulta synnytti rv 40+5 ja näin ollen lapsille tuli ikäeroa juurikin se kaksi ja puoli viikkoa! Serkuksiahan nuo kaksi eivät ole, koska Hippo kerran on mun serkku – sanottaisiinkohan heitä ehkä väliserkuiksi? On joka tapauksessa aika kiva seurata pienten kasvua näin lähekkäin ja epäilemättä he tulevat olemaan toisillensa hyvää leikkiseuraa, kunhan siihen ikään ehditään.
Hipon ristiäiset olivat kolme viikkoa ennen meidän kemuja, mistä sai tietysti vinkkejä ja ideoita omiin edessä oleviin juhliin. Näin jälkikäteen voi todeta, että tädin perheellä oli selvästi suunnitellumpi tilaisuus ja kaikki osaset kohdallaan, kun taas meille tuli hullu kiire järjestelyiden (lähinnä kodin juhlakuntoon saamisen) kanssa ja koko ristiäisiä edeltävä viikko oli aikamoista sinkoilua sinne tänne. Niin tai näin, pääasia lienee että kumpikin pienokainen sai onnellisesti kasteensa – ja juhlavieraat hieman herkkuja vatsoihinsa. Palataan vielä meidän kekkereihin myöhemmin kuvien kera…