Kai sitä voisi viimein kirjoittaa muutaman sanan tässä melkein jo loppusuoralla olevasta vatsankasvatusprojektista, alle kuukausi laskettuun aikaan nimittäin! Apua miten vauhdilla aika kulkeekin eteenpäin… Tavallaan tuntuu kuin siitä plussaa näyttävästä testistä olisi vain hetki, toisaalta en enää muista miltä tuntuu olla ei-raskaana.
Aloitetaan siitä, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Olen tainnut ennenkin mainita olleeni kaikkea muuta kuin lapsirakas, joten siinä mielessä ylipäänsä mahdollisuuden antaminen tällaiselle “projektille” oli iso päätös. Vielä vuosi sitten aloin täristä paniikissa pelkästä ajatuksesta, että mahassa kasvaisi jotain – tajusin vasta aikuisiällä, että olen aina kammonnut mahoja sekä inhonnut mahaan koskemista (niin omaan kuin muidenkin). Ilmeisesti lähipiirin lisääntymiset ovat kuitenkin pehmittäneet jopa tällaista lapsikammoista mahafoobikkoa niin, että ei koskaan -ajatus oli salakavalasti muuttunut no ehkä joskus -mietteeksi. Viime keväänä kun mulla tuntui elämän suunta olevan täysin kadoksissa, alkoi lapsikortin katsominen tuntua kiinnostavalta. Mies totesi erään kerran, että ei me koskaan olla tämän valmiimpia ja se on aivan totta se. Kukapa sellaiseen elämänmuutokseen olisi koskaan 100 % valmis?
En osannut yhdistää ensimmäisiä oireita (järjettömän arat tissit) raskauteen, vaikka toki tiesin sen olevan mahdollista. Vihje tuli yhtenä toukokuisena iltana, kun katsoimme leffaa ja puoliskon olutpullosta leijaillut haju teki mulle niin pahaa että oli pakko mennä istumaan kauemmas. :) Positiivisen testituloksen jälkeen fiilis oli kummallinen enkä oikein tiennyt miten suhtautua, jotenkin sitä odotti vastoinkäymisiä kun nykyään hankaluudet lasten saamisessa tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.
Ahvenanmaan reissun jälkeen päälle iski pahoinvointi, oksentamaan en joutunut mutta koko ajan oli etova olo ja piti napostella jotain. Kuitenkaan esim. karkit tai muu makea ei maistunut (yleensähän olen aikamoinen herkkuhamsteri), pähkinät ja hedelmät sentään menivät alas pieninä annoksina. Pahoinvointi oli pahimmillaan vain parisen viikkoa, joten kesäkuun hammaslääkärikäynnit sun muut menivät ongelmitta. Väsymys tosin oli aika infernaalista, iltaisin kaaduin sänkyyn viimeistään kympiltä ja usein piti vetää päikkärit töistä tultua.
Neuvolassa olin ekaa kertaa raskausviikolla 7+4, muistan miettineeni odotushuoneessa että mitä ihmettä mä teen siellä raskaana olevien keskellä. Vastailin terkkarin kysymyksiin sekä sain ajat verikokeisiin (10+0) ja niskaturvotusultraan (12+0). Ennen nt-ultraa ajatus vauvasta tuntui edelleen oudolta, toki kaikki viittasi siihen ettei tilanne ollut muuttunut mihinkään. Maha tuntui pömpöttävän jo kesäbileiden aikaan, joskin se oli ehkä enemmän sitä kun tiedosti asian. Lopulta koitti kesäkuun loppu ja ultra-aika: oli hurjaa nähdä se pieni papu ruudulla ja saada todiste, että kyllä siellä mahassa ihan oikeasti on joku. Tyyppi nukahti kesken kaiken ja mun piti välillä hyppiä tasajalkaa, jotta selkä saatiin irtoamaan kalvoista ja niskaturvotus pystyttiin mittaamaan. Kooltaan sikiö oli muutaman päivän viikkoja pienempi, mutta laskettua aikaa ei tarvinnut lähteä muuttamaan.
Ennen nt-ultraa raskaudesta tiesi mun perhe ja muutama muu, ultran jälkeen asiaa ei enää salailtu muttei myöskään huudeltu sen enempää. Kesäloma meni vatsaa kasvatellessa ja elokuun lopussa oli rakenneultra (rv 21+0). Sikiö osoittautui varsin liikkuvaiseksi tapaukseksi, peitteli kasvoja käsillään ja heilui niin ettei ultraaja meinannut saada tahtomiaan kuvia. Koko ei silläkään kertaa vastannut ihan viikkoja, mutta eipä tosiaan kumpikaan meistä vanhemmista ole ollut kovin isoja syntyessään (itse menin viikolla yli ja olin mitoiltani 3230 g 49 cm, mies tuli etuajassa 2540 g 47 cm). Sukupuolta emme ole halunneet tietää etukäteen, turha valmistaa itseään asiaan joka ei välttämättä ole totta – tiedän liian monta tarinaa, kun ultrassa on povattu tyttöä/poikaa eikä se olekaan pitänyt paikkaansa. Olen muutenkin sitä vastaan, että ihminen sukupuoliroolitetaan pienestä pitäen vaatteilla, leluilla ym. enkä halua tällaista maailmankuvaa toteuttaa oman lapseni kohdalla. Sen kouriin joutuu joka tapauksessa viimeistään, kun aloittaa päivähoidossa.
Neuvolakäyntejä on ollut yllättävän vähän, puolivälin jälkeen sentään kerran kuussa. Ei sillä että mitään varsinaisia ongelmia olisi ollut, kaikkiaan tämä on ollut kai aika helppo raskaus. Eniten vaivaa ovat aiheuttaneet järkyttävät suonenvedot keskiraskaudessa sekä 27. viikolla alkaneet harjoitussupistukset, joita tulee aina kun vähänkin rasittaa itseään liikunnalla tai vaikka siivoamisella. Työmatkapyöräilyn lopetin tosi aikaisin tänä vuonna (lokakuussa), kun ei vaan enää tuntunut hyvältä. Kävelylenkkejä olen tehnyt, mutta aika hidas tahti saa olla ettei mahaa rupea kivistämään liikaa (mummotkin kipittävät välillä ohi).
Marraskuun loppupuolen neuvolakäynnillä (33+5) tosiaan selvisi ihan sattumalta, että bebe istuu pyllyllään pää mun oikealla kyljellä. Seuraavan viikon tarkistuksessa asento oli sama, joten sain lähetteen TYKSin äitiyspolille synnytystapa-arvioon eikä tällä viikolla siellä käydessäni tilanne ollut muuttunut. Ulkokäännöstä en halunnut yrittää eikä suunniteltu sektio houkuttele, siispä keskustelimme lähinnä mahdollisuuksista perätilasynnytykseen alateitse. Lääkäri mittasi ultralla vauvan kokoa, sen verran siro tyyppi sieltä näyttäisi olevan tulossa ja on ns. täydellisessä perätilassa ettei siltä osin esteitä alatiesynnytykseen ole. Polilta suuntasin vielä magneettikuvaan, jonka avulla selvitetään lantion mittoja ja maanantaina mun pitäisi saada tieto, ovatko myös ne kunnossa. Jännät paikat siis!
Miten mahafoobikko sitten on pystynyt elämään kasvavan vatsan kanssa? Yllätyksekseni todella hyvin. En muista kertaakaan ahdistuneeni mahan kasvusta ja nyt loppuraskaudesta olen jopa aika kiintynyt pallomaiseen pötsiini. Ensimmäiset selkeät potkut tunsin rv 19+4 ja siitä saakka meno mahassa on ollut aikamoisen villiä. Tavallaan vilkasliikkeinen sikiö on tosi jees, tietää ainakin että siellä ollaan kunnossa ja täysissä voimissa. Perätilassa liikkeet ovat enemmänkin sellaista möngerrystä, tökitään päällä kylkiluihin tai polkaistaan kivasti virtsarakkoa alhaalla. :P Ainoa varsinainen raskausajan kroppa-ahdistus on ollut kasvojen iho, joka on vaihdellut lähinnä huonosta surkeaan. Kaksi ensimmäistä kolmannesta naama oli järkyttävässä kunnossa, finnejä ilmestyi sitä mukaa kun vanhat lähtivät eikä mikään tuntunut auttavan. Loppusyksystä aloin napsia E-vitamiinia purkista ja nyt tilanne on siedettävä, mutta kyllä mä edelleen epäilen raskauden hehkun olevan joku urbaani legenda.
(Kuvista kiitos A, M ja Feline.)
Raskasta Joulua [2013]
