AvainsanaMuutoksia

Yllättävää kyllä, raskausaika alkaa näinkin pian olla enää pelkkä haalea muisto. Kuva-arkistoja selatessa ihan säpsähdin omia odotuskuviani; vajaa kolme kuukautta jakaantumisen jälkeen tuntuu kummalliselta ajatella, että tuo ihana pikkutyyppi ihan oikeasti majaili mun mahassa 3/4 vuotta! Vaikka kroppa on nykyään erilainen mitä ennen raskautumista, ei asia siltikään tunnu todelta. Äkkiä sitä näköjään tottuu uuteen tilanteeseen. Tavallaan koen olevani ihan se sama ihminen kuin ennen äidiksi tuloa, toisaalta taas kaikki on muuttunut eikä mikään ole kuten ennen.

Tarkoitus oli alun perin blogata raskaudesta ja sen mukana tuomista ajatuksista enemmänkin, mutta lopulta ehdin kirjoittaa aiheesta vain kahteen otteeseen: ensin meiningistä yleisesti ja sitten erinäisiä huomioita, joita matkan varrella oli tullut vastaan. Nyt voisi siis olla aika tehdä jonkun sortin yhteenvetoa noista yhdeksästä kuukaudesta, vielä kun jotain ehkä saa muistin perukoilta kaivettua.

No miten se nyt sitten meni?
Paremmin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Mahafoobikkona jännitti millaista elämä eläväisemmän mahan kanssa olisi, mutta kaikki sujui yllättävän kivuttomasti noin henkiseltä kantilta tarkasteltuna. Pystyin mielestäni ottamaan suht rennosti enkä stressannut turhia, vaikka toki niitä perus raskaushormonisekoamisia muutaman kerran tulikin. Keittiöremontin aloittaminen muutamaa kuukautta ennen laskettua aikaa oli ehkä hivenen uhkarohkeaa, varsinkin kun en itse pystynyt supistelevan mahani kanssa paljoa työmaalla auttamaan. Vauva-arjen alku olisi epäilemättä ollut iisimpää, mikäli koti ei olisi ollut täysi kaaos ja ruuanlaittoon olisi ollut muitakin mahdollisuuksia kuin pelkkä mikro… Hengissä selvittiin kuitenkin.

Mitä opin? Tekisinkö jotain toisin?
Sen ainakin, että yhdeksän kuukautta menee ihan hujauksessa! Viikot vilistivät hurjaa vauhtia eteenpäin ja yhtäkkiä äitiysloma jo alkoi. Itsestäni pitäisin parempaa huolta ja liikkuisin enemmän kun se vielä on mahdollista, koska loppuraskaudesta se ei välttämättä enää onnistu. Tarkkaa laskettua päivää en paljastaisi, tai vaihtoehtoisesti sanoisin pari viikkoa myöhemmän ajankohdan. Näin ehkä välttyisi edes osittain loputtomilta jokojokojoko -kyselyiltä, joihin näin melkein viikolla yli menneenä sain vastailla varsin monta kertaa. Käynnistämisen ajankohdasta en sitten puhunutkaan kuin ihan muutamalle ja onneksi kaikki meni niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt kysellä perään mitään sen enempää.

Mikä fiilis raskauden jälkeen?
Ensimmäinen kuukausi oli yllättävän rankka ja yön pimeinä tunteina tuli monesti mietittyä, oliko tämä nyt ihan järkevää. Bebe alkoi alle kaksiviikkoisena huutaa vatsavaivojaan eikä elämästä meinannut tulla yhtään mitään, kun oli niin väsynyt ja aivan kujalla kaikesta. Luonnollisesti sitä myös kyseenalaisti oman osaamisensa vauvasta huolehtimiseen, kun mikään ei tuntunut auttavan pirpanan oloa. Onneksi mies oli pari ekaa viikkoa isyyslomalla, niin saatiin hommat edes jotenkin rullaamaan ennen kuin arki todella alkoi. Entisestään helpotti, kun tyttö päätti hyvin nopeasti ruveta nukkumaan öisin ja sain itsekin nukuttua useamman tunnin pätkiä. Alkupöhnästä selvittyäni olen ollut joka ikinen päivä maailman onnellisin ja kiitollisin tästä meille suodusta onnesta. ♥

Lähtisinkö leikkiin uudestaan?
Mikä jottei. En nyt ehkä ihan heti, mutta mahdollisesti joskus tulevaisuudessa kyllä.

(Kuvista kiitos miehelle ja siskolle.)

Kynnet kasvavat niin vauhdilla, että niitä joutuu välillä lyhentämään.
Tämä on varsin ihmeellinen asia ihmiselle, jonka kynnet normaalisti liuskottuvat ja katkeavat heti kun valkoinen osa ylittää sormenpään. Raskausaikana mun on tarvinnut leikata kynsiä lyhyemmäksi useamman kertaa! Kiihtynyt kasvu liittyy myös karvaosastoon, esimerkiksi hiuksiin tulee pituutta varmaan lähemmäs pari senttiä kuukaudessa lisää. Olisi melkein pitänyt viimeksi pyytää kampaajaa leikkaamaan vähän liian lyhyeksi… No, oletettavasti synnytyksen jälkeen tämäkin “ongelma” poistuu ja tilalle tulee kunnon karvanlähtökausi.

Suonenvedot jaloissa ovat raskaana tuhat kertaa kamalampia.
Raskauden keskivaiheilla saatoin herätä monta kertaa yössä järkyttävään kipuun erityisesti jalkaterissä ja pohkeissa. Eikä se mennyt hetkessä ohi, vaan huusin ja sätkin usein niin että puolisko havahtui vieressä. Toki mulla on ollut suonenvetoja normaalistikin, mutta ne eivät ole mitään verrattuna raskausajan suonenvetoihin. Magnesiumin lisääminen onneksi auttoi ja nyt vaiva on vähentynyt.

Jopa tällainen mahakammoinen voi tykätä isosta etupallostaan.
En tykkää mahoista enkä varsinkaan mahaan koskemisesta, en omien enkä muiden. Ehkä suurin pelkoni ennen raskautta oli se miten pystyisin elämään kasvavan mahan kanssa, jota vieläpä neuvolaterkkarit ja lääkärit veivaisivat säännöllisesti. Ei se edelleenkään kivalta tunnu, mutta sen kestää kuitenkin kun vaan asennoituu asiaan. Harjoituksen tuloksena kykenen myös siihen, että mies koskee mahaani. Muiden käpälät ovat ehdoton nounou edelleen ja olen mm. kiljaissut auditoriossa, kun mahakammostani tietämätön työkaveri meni laskemaan käden mun mahalle… Yllättävää kyllä, nyt loppua kohden mahan spurtattua kasvussa pidän sitä oikeastaan aika nättinä! Napafobia kuitenkin elää vahvana ja olenkin HYVIN onnellinen, ettei mun napa ole pullahtanut ulos.

Mitä isommaksi maha kasvaa, sitä enemmän alkaa pudotella asioita lattialle.
Heti kun kumartelu alkoi tuntua ikävältä, KAIKKI tavarat rupesivat putoilemaan käsistä. Ja luonnollisesti asioita päätyy lokaatioihin, joihin mä en pääse edes käsiksi – mies on esimerkiksi poiminut jäisiä mustikoita tv-tason takaa… Tämä tosin selittyy osittain keittiöremontilla, eheh.

Mahaan kohdistuvat kommentit kasvavat eksponentiaalisesti loppua kohden.
Jossain siinä 33. raskausviikon jälkeen mahakommentteja alkoi sadella paitsi tutuilta, myös tuntemattomammilta ihmisiltä. Toimistolla monet tulivat ihailemaan mahaa ja kyselivät, milloin jään äitiyslomalle tai milloin on laskettu aika – ja usein myös muistelivat omaa tai jonkun tutun raskautta. Mahan koon kommentointi on niin ikään vakio, aina ja kaikkialla. Pääsääntöisesti on ihmetelty vatsani muka pientä kokoa, ihan kyllä keskikäyrällä SF-mitta on mennyt koko ajan. Ehkä se sitten hämää, kun mulla on persaus ja reidet levinneet samaa tahtia niin mittasuhteet näyttävät kasvavan kovin tasaisesti?

Kissa tahtoo entistä useammin nukkua mahan läheisyydessä.
Yhdeksi Barbin suosikkinukkumapaikaksi iltaisin on muodostunut mun vasen olkapää, kun istun koneen ääressä. Siis vähän kuin vauvaa pitäisi olalla. Painavahan Barbi ei ole, kolme kiloa ja rapiat, mutta ei ne pienet tassut vatsakummun päällä aina niin kovin mukavalta tunnu. Öisin Barbi parkkeeraa usein mahani viereen, ehkä se sitten hohkaa mukavasti lämpöä tai jotain.

Erään kerran päämäärättömästi surffaillessani bongasin jostain blogista tällaisen raskauden loppupuolella tehtävän testin, joka ilmeisesti on joku Vauva-lehden juttu. Otetaan nyt sekin tähän väliin, niin voi joskus myöhemmin hihitellä mitä onkaan mielessä liikkunut lasketun ajan lähestyessä. :)

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Hah, no ei tasan! Iho-ongelmat eivät todellakaan ole kohottaneet itsetuntoa eikä alakroppaan kertynyt rasvakerros myöskään ole ollut kovin mieltä ylentävää. Toisaalta pinkeä maha on muodostunut aika nätiksi.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
Kuvia on jonkun verran muistona, mutta ei niin paljoa kuin alkuun suunnittelin. Juurikin se ihon huono kunto on saanut tuntemaan olon niin rumaksi, ettei kameran eteen ole pahemmin tehnyt mieli asettautua (vaikka kuvankäsittely pelastaa kyllä paljon).

Tiedämme lapsen sukupuolen.
Emme tiedä, sillä tuntuu turhalta asennoitua johonkin mikä ei välttämättä ole totta alkuunkaan. 100-prosenttinen varmuus sukupuolesta selviää kuitenkin vasta synnytyksessä. Meillä on mietittynä nimiehdotuksia kummallekin ja kaikki vaatteet, tarvikkeet ym. ovat molemmille sukupuolille passeleita – ja samalla linjalla jatketaan todennäköisesti myös vauvan synnyttyä. Jokaisella ultrakerralla (perätilan takia on ollut parikin ekstraa) olen sanonut etukäteen, että asia ei ole tiedossa ja toistaiseksi kukaan ei ole möläyttänyt mitään.

Olen nähnyt erikoisia unia.
Jossain vaiheessa näin melkein joka yö jonkun sortin action-unta, milloin olin hyvien puolella ja milloin taas pahiksena. Olen juossut poliisina roistojen perässä, roikkunut helikopterista, suunnitellut parkkihallin räjäyttämistä ja ties mitä muuta. :D Sinänsä varsin huvittavia tällaiset, koska en katso televisiota tai toimintaleffoja enkä edes ole ehtinyt lukea kirjoja.

Salasin raskauteni töissä mahdollisimman pitkään.
Esimiehelle sanoin heti nt-ultran jälkeen ja joskus vähän ennen puoltaväliä taisin kertoa asian ns. julkisesti. Jotkut työkavereista tiesivät jo aiemmin kuultuaan suoraan multa tai (oletettavasti) luettuaan täältä blogista.

Hyvä äiti on kotona pitkään.
Jaksava ja iloinen äiti on hyvä äiti, oli sitten kotona tai ei. Yhtä lailla isä voi olla kotona pitkään, jos sellainen järjestely tuntuu toimivan paremmin. Eikä se muksu mene rikki, vaikka menisi hoitoon pienenäkin – jokainen lapsi, perhe ja elämäntilanne on omanlaisensa. Itse en osaa tässä kohtaa sanoa mitä toivon tai odotan meidän lapsiarjelta, katsotaan miten ja millaiseksi se muotoutuu.

Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Toisinaan saattaa näinkin käydä, jos oikein paljon supistaa. Yleisesti ottaen vauhtia on kyllä tarvinnut hidastaa ihan kunnolla, en malta odottaa että pääsen taas hiihtämään normaalia tahtia. Tai ottamaan juoksuaskelia!

Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Koitan ottaa asiat rennosti ja turhia stressaamatta, mutta tottahan toki tulee hetkiä, jolloin kaikki tuntuu epätoivoiselta ja olen varma, että kaikki menee pieleen tavalla tai toisella. Onni on puoliso, joka herättää takaisin tähän maailmaan.

Tiedän miten haluan synnyttää.
Eniten toivon voivani synnyttää alateitse, vaikka kaveri on tosiaan sieltä tulossa peräpää edellä. Tilanne saattaa kuitenkin vaatia muuta ja sen mukaan tietysti mennään, että kaikki on hyvin sekä vauvalla että itselläni. En ole sen enempää tehnyt mitään synnytyssuunnitelmia, vaan koitan luottaa sairaalan henkilökunnan ammattitaitoon ohjata tapahtumaa parhain mahdollisin keinoin.

Painoni on noussut suunnilleen 15 kg, nyt lopussa on turvotusta ollut enemmän.
Nukun vuorokaudessa 6-9 h, joskin kerran yössä herään käymään vessassa.
Arvelen, että lapsi syntyy kolme päivää ennen laskettua aikaa (siis ihan kohta!).
Kutsumme lasta bebeksi tai Pikku-Lokiksi.

(Kuvista kiitos A ja J.)

Vuosi lähestyy loppuaan, joten on aika koota tämän vuoden tapahtumat yhteen nippuun. Näin loppumetreillä vuosi 2014 tuntuu olleen todella pitkä ja oman elämäni sekä tulevaisuuteni osalta myös oikea muutosten vuosi. Onko se sitten uudelle vuosikymmenelle pyörähtänyt ikä vaiko mikä, mutta tunnen kasvaneeni tämän vuoden aikana hurjasti. Ehkä aikuistumiseksikin sitä voisi kutsua? No, jossain määrin ainakin. Kaikkiaan vuosi on ollut huikea ja voin epäillä, että ensi vuonna sama meno jatkuu. Elämä on ihmisen parasta aikaa – vai miten se Nykäsen Matti joskus viisaasti virkkoi. ;)

Kuvat eivät liity aiheeseen sen kummemmin, kunhan pengoin syksyn vähäisiä kuva-arkistoja. Tähän postaukseen päätyi muutama otos lokakuulta, kun piipahdimme siskon kanssa Salossa ja mm. treffasimme Santun kahvittelun merkeissä keskustan Toinen Keksi -kahvilassa. Viihtyisä miljöö ja maistuvat herkut, lisäksi tarjoilun esillepano ihastuttaa ja ilahduttaa. Suosittelen lämpimästi käymään, mikäli sattuu Salon suunnalla liikkumaan!

1. Mitä sellaista teit vuonna 2014, jota et ole koskaan ennen tehnyt?
– Tein positiivisen raskaustestin, menin mukaan taloyhtiön hallitukseen, olin suofutiksen MM-kisoissa, ostin auton, näin revontulia, suunnittelin meille uuden keittiön.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö uusia seuraavalle vuodelle?
– Viime vuonna kirjasin tavoitteeksi pitää paremmin huolta itsestä ja puoliskosta sekä saada remontin valmiiksi. Jossain määrin näissä jopa onnistuttiin! Liikuntaa olisimme voineet lisätä enemmänkin, mutta ruokapuoli alkaa olla paremmin hanskassa (paitsi toki nyt keittiörempan keskellä). Itse vähensin huomattavasti maitotuotteiden käyttöä  ja korvasin niitä kasviperäisillä jutuilla, mikä on parantanut yleistä olotilaa. Mies sai korjattua omaa oloaan radikaaleilla ruokavaliomuutoksilla, joista osaan voinee kohta taas koittaa totutella ja katsoa miltä tuntuu. Täysin vanhaan kuitenkaan on tuskin paluuta. Remonttirintamalla meillä oli pidempi tauko ja koti tuntui jo varsin kodikkaalta, kunnes syksyllä päätimme hoitaa pois alta viimeisen silauksen eli keittiön uusimisen. Ensi vuonna luulisi vihdoin tämänkin tavoitteen toteutuvan? Lupaan myös yrittää olla ottamatta liikaa paineita vanhemmuudesta sekä nauttia täysillä ajasta, jonka saan olla jälkikasvun kanssa kotona.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
– Tapaninpäivän viimeisillä minuuteilla maailmaan tupsahti pieni serkkupoika.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
– Ei kukaan todella läheinen.

5. Missä maissa kävit?
– Päivävisiitillä Norjassa ja Ruotsin puolellakin pikapikaa.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2015 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2014?
– Valmiin keittiön, maalatut ovet ainakin makuu- ja työhuoneeseen.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2014?
– 9.5. raskaustesti näytti kahta viivaa, 17.-18.5. vietin Ahvenanmaalla geokätköilyreissulla, 27.7. matkasimme museojunalla Turusta Ukiin, 11.10. mulle pidettiin yllätysvauvakutsut.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
– Tehdyt päätökset, jotka vaikuttivat elämän suuntaan varsin merkittävästi.

9. Suurin epäonnistuminen?
– Hormonipäissä aiheuttamani riidat typeristä jutuista.

10. Kärsitkö vammoista?
– Raskausaikaiset suonenvedot olivat niin järkyttäviä että voisi melkein laskea vammoiksi. Auts!

11. Paras asia, jonka ostit?
– Kevensin kamerakalustoa huomattavasti mikrojärkkäriin parilla linssillä sekä sain vihdoin päivitettyä iMacin isompaan 27″-versioon. (Mies vastaisi todennäköisesti uusi auto.)

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
– Puolisoni, joka jaksoi paitsi kestää hormonihuuruista vaimoaan, myös tehdä keittiöremonttia normaalien työviikkojen ohessa.

13. Kenen käyttäytyminen Mikä aiheutti ahdistusta?
– Työkuviot.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
– Kotijuttuihin ja elämiseen taisivat enimmäkseen huveta. Loppuvuodesta piti toki tehdä myös joitakin isompia hankintoja vauvaa varten, vaikka paljon olemmekin saaneet kavereilta lainaksi.

15. Mistä innostuit eniten?
– Kodin laittamisesta, tulevasta jälkeläisestä.

16. Mikä artisti muistuttaa sinua vuodesta 2014?
– Haloo Helsinki!, Apulanta, Sanni, Jontte Valosaari.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko:

I. Onnellisempi vai surullisempi?
– Onnellisempi.

II. Lihavampi vai laihempi?
– Lihavampi (tai ainakin painavampi, kiitos raskauskilojen).

III. Rikkaampi vai köyhempi?
– Jaa, taitaa mennä aika fifty-fifty. Velkaisempi joka tapauksessa.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
– Käynyt salilla ja/tai jumpissa (tai edes ulkoilemassa). Olen useamman vuoden yrittänyt löytää aiempaa liikuntainnostusta takaisin ja nyt lopulta paloi käpy kalliisiin salikertoihin, minkä seurauksena päädyin irtisanomaan koko Elixia-jäsenyyteni. Keväällä otimme työkaverin kanssa setin pari-Fustraa ja vaikka siitä sai pulittaa euron poikineen, koen sen olleen koko rahan arvoinen.

19. Entä vähemmän?
– Valittanut turhasta.

20. Miten vietit joulun?
– Aattona olin kotikotona maalla lähimpien rakkaiden ympäröimänä, joulupäivänä taas olimme miehen perheen luona syömässä.

21. Suurin sisustuksellinen inspiraatio tai haave vuonna 2014?
– Kokonaan uusi keittiö, jonka osalta päädyimme Kvikin tavallista syvempiin kalusteisiin. Keittiöstä tulee mustavalkoinen ja lattiaksi olisi tarkoitus kliksutella linoleumia ruudullisena. Inspiroiduin myös tuoleista: 30-vuotislahjaksi sain toivomani Eamesin RAR-keinutuolin ja Hayn About A Chair -tuolin.

22. Mikä oli paras lisäys garderobiin?
– Täydellisen harmaa pellavapaita (Lindex), mustat nahkatossut (Vagabond), pitkähihainen trikootunikamekko (Nanso by Katri Niskanen), oranssit Converset, susileggingsit (Object Collectors Item), Luhdan kirkkaankeltainen ulkoilutakki, tekonahkaiset äitiyshousut (H&M mama), superlämmin villatakki (Klo Design), harmaa kashmirvillainen kietaisutakki Etsystä.

23. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
– Yle Areenasta katsoin muutaman vuoden vanhan, mutta edelleen ajankohtaisen ja ennen kaikkea mielenkiintoisen Tehtävä lähiössä -sarjan.

24. Suosikkilehtesi?
– Deko, Avotakka.

25. Mikä oli paras lukemasi kirja?
– Eve Hietamies: Yösyöttö

26. Entä paras musiikillinen löytö?
– Apulannan kokoelmalevy Syytteitä ja Selityksiä – 52 parasta palautti mieleen monta muistoa menneisyydestä.

27. Mitä halusit ja sait?
– Vauvan odotuksen, kissan, junamatkan Turusta Uuteenkaupunkiin, mikrojärjestelmäkameran, isomman iMacin, uuden mallisen Honda Civicin (aka Näkkärin).

28. Mitä halusit, muttet saanut?
– Uuden keittiön valmiiksi, palkankorotuksen.

29. Mikä oli suosikkielokuvasi vuonna 2014?
– Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann oli aika hulvaton.

30. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka paljon täytit?
– Pyöreitä napsahti mittariin! Omaani sekä kahden muun vanhenemista juhlistettiin isommalla porukalla teemabileiden merkeissä viikkoa etukäteen. Varsinaisena juhlapäivänä kestitsin sukulaisia, minkä jälkeen kävin Littoistenjärvellä kuvaamassa kaveripariskunnan hääpotretit.

31. Mikä asia olisi tehnyt vuodestasi paremman?
– Työkuvioiden muuttuminen suotuisampaan suuntaan.

32. Miten kuvailisit vuoden 2014 tyyliäsi?
– Helmoja, shortseja, leggingsejä. Ehkä hieman tummasävyisempää kuin aiemmin, usein pienillä väripilkuilla piristettynä. Mahan kasvaessa avainsanaksi nousi mukavuus, kaikki liian tiukka oli epämukavaa ja sai jäädä odottamaan aikaa raskauden jälkeen.

33. Mikä/kuka sai sinut pysymään järjissäsi?
– Mahassa möyrivä jälkikasvu. ♥

34. Kenestä julkkiksesta/hahmosta/ilmiöstä pidit eniten?
– Olihan se aika huikeaa, kun tasa-arvoinen avioliittolaki eteni eduskunnassa.

35. Ketä kaipasit?
– Mammaa ja pappaa, joiden poismenosta tuli syksyllä kuluneeksi tasan 10 vuotta.

36. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
– Tutustuin pariin työkaveriin entistä paremmin, mikä teki työpäivistä huomattavasti kivempia.

37. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
– En tietääkseni.

38. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
– Muutaman kiivastuksissani miehelle ärähtämäni sanan voisin ottaa takaisin.

39. Arvokas elämänohje, jonka opit vuonna 2014?
– Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

40. Kuluneelle vuodelle sopiva lyriikka?
– “Uskot kohtaloon tai et, se on ihan sama kunhan ajattelet / Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken aa ja oo / Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta, koko metsä voi kadota / Mut jos sä näet vaan metsän, et ehkä huomaa puuta hienointa” – Haloo Helsinki!: Vihaan kyllästynyt

Edellisten vuosien katsaukset: 2013, 2012, 2011 ja 2010.

Kai sitä voisi viimein kirjoittaa muutaman sanan tässä melkein jo loppusuoralla olevasta vatsankasvatusprojektista, alle kuukausi laskettuun aikaan nimittäin! Apua miten vauhdilla aika kulkeekin eteenpäin… Tavallaan tuntuu kuin siitä plussaa näyttävästä testistä olisi vain hetki, toisaalta en enää muista miltä tuntuu olla ei-raskaana.

Aloitetaan siitä, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Olen tainnut ennenkin mainita olleeni kaikkea muuta kuin lapsirakas, joten siinä mielessä ylipäänsä mahdollisuuden antaminen tällaiselle “projektille” oli iso päätös. Vielä vuosi sitten aloin täristä paniikissa pelkästä ajatuksesta, että mahassa kasvaisi jotain – tajusin vasta aikuisiällä, että olen aina kammonnut mahoja sekä inhonnut mahaan koskemista (niin omaan kuin muidenkin). Ilmeisesti lähipiirin lisääntymiset ovat kuitenkin pehmittäneet jopa tällaista lapsikammoista mahafoobikkoa niin, että ei koskaan -ajatus oli salakavalasti muuttunut no ehkä joskus -mietteeksi. Viime keväänä kun mulla tuntui elämän suunta olevan täysin kadoksissa, alkoi lapsikortin katsominen tuntua kiinnostavalta. Mies totesi erään kerran, että ei me koskaan olla tämän valmiimpia ja se on aivan totta se. Kukapa sellaiseen elämänmuutokseen olisi koskaan 100 % valmis?

En osannut yhdistää ensimmäisiä oireita (järjettömän arat tissit) raskauteen, vaikka toki tiesin sen olevan mahdollista. Vihje tuli yhtenä toukokuisena iltana, kun katsoimme leffaa ja puoliskon olutpullosta leijaillut haju teki mulle niin pahaa että oli pakko mennä istumaan kauemmas. :) Positiivisen testituloksen jälkeen fiilis oli kummallinen enkä oikein tiennyt miten suhtautua, jotenkin sitä odotti vastoinkäymisiä kun nykyään hankaluudet lasten saamisessa tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ahvenanmaan reissun jälkeen päälle iski pahoinvointi, oksentamaan en joutunut mutta koko ajan oli etova olo ja piti napostella jotain. Kuitenkaan esim. karkit tai muu makea ei maistunut (yleensähän olen aikamoinen herkkuhamsteri), pähkinät ja hedelmät sentään menivät alas pieninä annoksina. Pahoinvointi oli pahimmillaan vain parisen viikkoa, joten kesäkuun hammaslääkärikäynnit sun muut menivät ongelmitta. Väsymys tosin oli aika infernaalista, iltaisin kaaduin sänkyyn viimeistään kympiltä ja usein piti vetää päikkärit töistä tultua.

Neuvolassa olin ekaa kertaa raskausviikolla 7+4, muistan miettineeni odotushuoneessa että mitä ihmettä mä teen siellä raskaana olevien keskellä. Vastailin terkkarin kysymyksiin sekä sain ajat verikokeisiin (10+0) ja niskaturvotusultraan (12+0). Ennen nt-ultraa ajatus vauvasta tuntui edelleen oudolta, toki kaikki viittasi siihen ettei tilanne ollut muuttunut mihinkään. Maha tuntui pömpöttävän jo kesäbileiden aikaan, joskin se oli ehkä enemmän sitä kun tiedosti asian. Lopulta koitti kesäkuun loppu ja ultra-aika: oli hurjaa nähdä se pieni papu ruudulla ja saada todiste, että kyllä siellä mahassa ihan oikeasti on joku. Tyyppi nukahti kesken kaiken ja mun piti välillä hyppiä tasajalkaa, jotta selkä saatiin irtoamaan kalvoista ja niskaturvotus pystyttiin mittaamaan. Kooltaan sikiö oli muutaman päivän viikkoja pienempi, mutta laskettua aikaa ei tarvinnut lähteä muuttamaan.

Ennen nt-ultraa raskaudesta tiesi mun perhe ja muutama muu, ultran jälkeen asiaa ei enää salailtu muttei myöskään huudeltu sen enempää. Kesäloma meni vatsaa kasvatellessa ja elokuun lopussa oli rakenneultra (rv 21+0). Sikiö osoittautui varsin liikkuvaiseksi tapaukseksi, peitteli kasvoja käsillään ja heilui niin ettei ultraaja meinannut saada tahtomiaan kuvia. Koko ei silläkään kertaa vastannut ihan viikkoja, mutta eipä tosiaan kumpikaan meistä vanhemmista ole ollut kovin isoja syntyessään (itse menin viikolla yli ja olin mitoiltani 3230 g 49 cm, mies tuli etuajassa 2540 g 47 cm). Sukupuolta emme ole halunneet tietää etukäteen, turha valmistaa itseään asiaan joka ei välttämättä ole totta – tiedän liian monta tarinaa, kun ultrassa on povattu tyttöä/poikaa eikä se olekaan pitänyt paikkaansa. Olen muutenkin sitä vastaan, että ihminen sukupuoliroolitetaan pienestä pitäen vaatteilla, leluilla ym. enkä halua tällaista maailmankuvaa toteuttaa oman lapseni kohdalla. Sen kouriin joutuu joka tapauksessa viimeistään, kun aloittaa päivähoidossa.

Neuvolakäyntejä on ollut yllättävän vähän, puolivälin jälkeen sentään kerran kuussa. Ei sillä että mitään varsinaisia ongelmia olisi ollut, kaikkiaan tämä on ollut kai aika helppo raskaus. Eniten vaivaa ovat aiheuttaneet järkyttävät suonenvedot keskiraskaudessa sekä 27. viikolla alkaneet harjoitussupistukset, joita tulee aina kun vähänkin rasittaa itseään liikunnalla tai vaikka siivoamisella. Työmatkapyöräilyn lopetin tosi aikaisin tänä vuonna (lokakuussa), kun ei vaan enää tuntunut hyvältä. Kävelylenkkejä olen tehnyt, mutta aika hidas tahti saa olla ettei mahaa rupea kivistämään liikaa (mummotkin kipittävät välillä ohi).

Marraskuun loppupuolen neuvolakäynnillä (33+5) tosiaan selvisi ihan sattumalta, että bebe istuu pyllyllään pää mun oikealla kyljellä. Seuraavan viikon tarkistuksessa asento oli sama, joten sain lähetteen TYKSin äitiyspolille synnytystapa-arvioon eikä tällä viikolla siellä käydessäni tilanne ollut muuttunut. Ulkokäännöstä en halunnut yrittää eikä suunniteltu sektio houkuttele, siispä keskustelimme lähinnä mahdollisuuksista perätilasynnytykseen alateitse. Lääkäri mittasi ultralla vauvan kokoa, sen verran siro tyyppi sieltä näyttäisi olevan tulossa ja on ns. täydellisessä perätilassa ettei siltä osin esteitä alatiesynnytykseen ole. Polilta suuntasin vielä magneettikuvaan, jonka avulla selvitetään lantion mittoja ja maanantaina mun pitäisi saada tieto, ovatko myös ne kunnossa. Jännät paikat siis!

Miten mahafoobikko sitten on pystynyt elämään kasvavan vatsan kanssa? Yllätyksekseni todella hyvin. En muista kertaakaan ahdistuneeni mahan kasvusta ja nyt loppuraskaudesta olen jopa aika kiintynyt pallomaiseen pötsiini. Ensimmäiset selkeät potkut tunsin rv 19+4 ja siitä saakka meno mahassa on ollut aikamoisen villiä. Tavallaan vilkasliikkeinen sikiö on tosi jees, tietää ainakin että siellä ollaan kunnossa ja täysissä voimissa. Perätilassa liikkeet ovat enemmänkin sellaista möngerrystä, tökitään päällä kylkiluihin tai polkaistaan kivasti virtsarakkoa alhaalla. :P Ainoa varsinainen raskausajan kroppa-ahdistus on ollut kasvojen iho, joka on vaihdellut lähinnä huonosta surkeaan. Kaksi ensimmäistä kolmannesta naama oli järkyttävässä kunnossa, finnejä ilmestyi sitä mukaa kun vanhat lähtivät eikä mikään tuntunut auttavan. Loppusyksystä aloin napsia E-vitamiinia purkista ja nyt tilanne on siedettävä, mutta kyllä mä edelleen epäilen raskauden hehkun olevan joku urbaani legenda.

(Kuvista kiitos A, M ja Feline.)

Raskasta Joulua [2013]

• Mies ahkeroi vapaa-aikansa keittiöremontin parissa. Alkukuusta käytiin ostamassa maalit ja viimeisellä viikolla laitettiin tilaukseen tiskiallas sekä hana (jotka postipoika itse asiassa kiikutti tänään aamulla jo meille). Päätöksiä, päätöksiä!
• Kävin äitin ja iskän kanssa siskoa moikkaamassa Jyväskylässä, jossa oli ihan kunnolla lunta. Tulihan sitä lunta sitten tänne lounaaseenkin, joskin se suli parissa päivässä pois.
• Muutimme toimistolla uuteen, remontoituun tilaan. Kyllä on tyylikästä ja pisteenä iin päällä ihania tuoleja siellä täällä, niin että melkein harmittaa jäädä töistä pois.

• Mulla oli miehen kanssa yhteinen arkivapaa. Kävimme lounaalla Sloppy Joessa ja illalla leffassa katsomassa Mielensäpahoittaja, välissä toki remppahommia.
• S:n kanssa otimme pariksi viikoksi loosin kirpparilta. Pidettiin hinnat alhaisina, joten kovin tuottoisaa se ei ollut, mutta pääasia että tavaraa katosi nurkista mukavasti.
• Hiukseni lyhentyivät reippaasti kampaajan käsittelyssä ja oi että, miten olenkaan tykännyt tästä kevyemmästä hiusmalliista!
• Pyörähdin firman pikkujouluissa J:n kanssa. En meinannut löytää vaatekaapista mitään päälle mahtuvaa juhlataminetta ja ruokakin oli pienoinen pettymys, mutta onneksi drinkkilipulla sai Pommacia lasipullossa.
• Osallistuttiin S:n kanssa Turun linnan Kidutus, kuolemaa ja kummituksia -kierrokselle kera geokollegoiden. Meille osui huikea opas, jonka juttuja kuunnellessa puolitoistatuntinen vierähti aivan huomamaatta.
• Neuvolakäynnillä (33+5) paljastui, että bebe istua kököttää mahassa kuin mikäkin buddha. Saa nähdä seuraako tyyppi äitinsä jalanjäljissä ja ottaa maailman vastaan takapuoli edellä… On toki hyvin mahdollista vielä, että se heittää itsensä ympäri parempaan asentoon.
• Jäin äitiysvapaalle. Asia, jota ei tahdo vielä oikein käsittää – yhtäkkiä mun ei vaan tarvitse herätä kukonlaulun aikaan lähteäkseni töihin. (Tiedostan kyllä, että tämänhetkinen letkeä työnkuvani muuttuu aika erilaiseksi kunhan bebe luopuu yksiöstään.)

Tällainen oli epätavallinen pikkujoululookini: housut helmojen sijaan ja värimaailma hyvinkin tummanpuhuvaa. Äitiyspaita ja -farkut H&M mama (kumpikin 2nd hand), trikoojakku Miss Selfridge (2nd handia sekin), pääkallolaukku Glitter ja korot Vagabond (saatu blogin kautta). Korvissa killuvat kamerakorvikset on löytö katumarkkinoilta Raumalta, kaulakoru gTIE, sormus Kalevalakoru ja ketjurannekoru H&M men. Marraskuun pimeydessä kuvanlaatu oli jotain niin hirveää, että oli pakko turvautua mustavalkoisuuteen. No, ei enää onneksi montaa viikkoa siihen, että päivä alkaa taas pidentyä – yay!

Antti Tuisku – Minun jouluni 2 [2011]