AvainsanaOmakuva

Nyt se on vihdoin tapahtunut: en ole värjännyt hiuksiani yli vuoteen. Tämä on täysin uutta ja ihmeellistä ihmiselle, joka on yläasteiästä asti peitellyt hiustensa todellista maantienharmaata väriä milloin mustalla, blondilla ja kaikella mahdollisella niiden väliltä, milloin pinkillä, violetilla tai muulla shokkivärillä. Takana on kymmeniä onnistuneita tyylimuutoksia hiusten suhteen, joitakin epäonnistumisia tietysti myös. Viime kesänä päätin kuitenkin lähteä toisenlaiselle polulle, värjäsin viimeisen kerran omaa väriäni lähelle epäilemälläni värillä ja sen jälkeen vain annoin olla.

Tältä se nyt sitten näyttää (tai siis näytti kesäkuun alkupuolella). Pehkosta toki erottaa missä kohdassa oma väri kohtaa värjätyn hiuksen, mutta kaiken kaikkiaan ero on tasoittunut yllättävän hyvin ja kutrit näyttävät enemmänkin tarkoituksella liukuvärjätyiltä – ja sehän on hei kuuminta muotia! Vai meniköhän se juna jo… No, ei sillä niin väliä. Tällä hetkellä huvittavimmalta näyttää hiukset nutturalla: pää on omaa väriä mutta nuttura selvästi vaaleampi, niin kuin nuttura ei kuuluisi mun päähän lainkaan. Hiuksista on myös tullut huomattavasti liukkaammat, kun enää ei ole sitä värjäyksen aikaansaamaa karkeusefektiä.

Yllä oleva kuva on otettu Saaristo Openissa kesäkuun alkupuolella 2012, samana päivänä kun viimeisen kerran laitoin väriä päähäni. Silloin se muistaakseni tuntui suht vaalealta, mutta nykytilanteeseen verrattunahan se olikin oikeasti aika ruskea. Olen ehkä kerran kuussa pessyt hopeashampoolla, mikä epäilemättä on vaalentanut väriä jonkun verran mutta noin muuten ne ovat vaalentuneet itsekseen. Tykkään väristä nyt kovasti ja on ollut älyttömän vapauttavaa, kun ei ole tarvinnut miettiä juurikasvua tai värjäämistä! Seuraava etappi lienee se, kun joku kaunis päivä kuontalo saavuttaa kokonaan aidon värinsä. Aika jännää oikeastaan, sillä hiukseni ovat olleet sellaisessa tilassa viimeksi 11-vuotiaana.

Palataanpa ajassa noin kuukausi taaksepäin toukokuun puoliväliin, jolloin täällä suunnalla oli vuotuinen Turku Design Festival -tapahtuma. Osallistuin festivaalihumuun ensin torstaina, jolloin kiertelin Mia seuranani ympäri kaupunkia Late Night Shoppingin merkeissä. Tutustuimme uusiin putiikkeihin leimapassia täyttäessämme, kuuntelimme kirjakaupassa MOMO-juttuja sekä piipahdimme Kårenilla vaatetusopiskelijoiden pukunäytöksessä. Keli oli mahtava – se oli niitä kevään ekoja oikeasti lämpimiä päiviä – ja jotain ostoksiakin kassista löytyi kotiin lähtiessä, oikein onnistunut ilta siis.

Lauantaina lähdimme jälleen Mian kanssa liikenteeseen. Päivän ensimmäinen etappi oli VPK-talo ja Fashion Stock Sales, josta jatkoimme kohti jokirantaa. Samalle päivälle osui sopivasti Ravintolapäivä, johon sain vihdoinkin aikaiseksi osallistua. Matkalla kun sattui tulemaan vastaan paikallisen roller derby -joukkueen koju täynnä herkullisen näköisiä kuppikakkuja – oli pakko ostaa maistiaiset! Kuppikakkujen jälkeen matka jatkui Aurajoen toiselle puolelle Televisio Lifestyle Storeen, jossa vietettiin kevätkarkeloita kera Katri Niskasen. Tarjolla oli herkkuja jos jonkinlaisia, ruutuliinalla syötävien muodossa kuin tietysti myös tuotepuolenkin osalta.

Ihastelun kohteena olivat luonnollisesti upeat design by katri/n -vaatteet, mutta niiden lisäksi hypistelin innokkaasti laukkuosastoa. Lumin pikkulaukut seinällä olivat kauniita ja tyylikkäitä, Globe Hopen taas veikeitä kesäveskoja. Oi ja voi, miksei ihminen tarvitse ainakin sataa laukkua? Valikoimaa kun olisi riittämiin ja vähän enemmänkin.

Kevätkarkeloissa oli kilpailu, johon osallistuttiin sovittamalla jotain Katrin luomusta. Kokeilin ainakin viittä mekkoa, oli aika mahtavaa saada sovitusapua itse suunnittelijalta. Lopulta osallistuin kisaan pirteän sitruunankeltaisen mekkounelman kanssa, Limone Dress nimeltään. Fiilis oli aika uskomaton saadessani myöhemmin iltapäivällä puhelun Katrilta, että olin voittanut sen mekon!!! Äääkkäääk, mun vaatekaapissa roikkuu nyt yksi ihan mieletön mekko arvostamaltani kotimaiselta suunnittelijalta!

(Viimeinen kuva Paulina Nordström / Television Facebook; muut omasta kamerasta.)

Kent – En plats i solen [2010]

Tasan kolme vuotta sitten Ajastaika näki päivänvalon. Toki arkistoa edellisen blogin puolelta on siihen pari vuotta päälle, mutta blogilapseni tällaisenaan ja tässä muodossaan on tänään 3-vuotias. Olen ollut välillä ahkerampi ja välillä laiskempi bloggaaja, kirjoittanut edelleen juuri siitä mistä tahdon. Yhteistyöehdotuksia on alkanut ilmestyä sähköpostiin yllättävänkin paljon, mutta toistaiseksi olen lähtenyt mukaan hyvin pienimuotoisesti. En oikein osaa ajatella bloggaavani niin, että joku muu “laittaisi sanat suuhuni”, enkä myöskään kaipaa testattavia tuotteita tulvimaan ovista ja ikkunoista. Koti on jo nyt ihan liian täynnä tavaraa, josta varmaan puolesta ainakin voisi ihan hyvin luopua.

Naamakuvaa huhtikuussa 2010.

Vaikka oma bloggaaminen ei ole muuttunut kovinkaan paljoa, blogimaailma yleisesti ottaen on kokenut aikamoisen muutoksen näiden kolmen vuoden aikana. On perustettu blogiportaaleita, yhä useampi bloggaaja saa naputtelemistaan postauksista silkkaa kahisevaa, monet blogit ovat muuttuneet kaupalliseksi hötöksi loputtomine Nelly-kollaaseineen ja mainoslinkkeineen. Netti on niin täynnä erilaisia blogeja, että aika riittää vain murto-osan seuraamiseen. Itse koen blogien seuraamisen olevan kätevintä Bloglovinissa, järjestelmällinen perfektionisti arvostaa mahdollisuutta jakaa blogit ryhmiin, jolloin kiireessä on helppo tsekata vain lemppariblogien päivitykset ja jättää loput myöhemmäksi. Omalla seurauslistallani on siis se about 100 blogia… Mutta kun se vaan on niin mielenkiintoista lukea erilaisista ihmisistä, erilaisista näkökulmista, erilaisista elämistä. Blogien kautta saa ammennettua ihan älyttömästi inspiraatiota!

Kotikotona Dharman kanssa huhtikuussa 2011.

Mulle blogin kirjoittaminen on tavallaan kuin päiväkirjaan raapustaisi, vaikka toki kaikkein henkilökohtaisimmat asiat jätän suosiolla julkisen levityksen ulkopuolelle. Palaan itse usein vanhoihin postauksiin, kun pää ei millään muista jotain mennyttä juttua – esimerkiksi armeija-aika on osin jo unohtunut, mutta blogin avulla voin taas palauttaa mieleen paljonkin. Veikkaan, että tämä blogi tulee pysymään samanlaisena myös jatkossa eikä täällä edelleenkään tulla näkemään arvontoja, mainoslinkkejä tai sen sellaista.

Ruissalossa huhtikuussa 2012; kuva nyysitty Mialta.

Ajastaika ei ole lähipiirin ainoa päivänsankari tänään, sillä myös rakkaan pikkusiskoni blogi täyttää vuosia! Miten en olekaan aikaisemmin hiffannut, että meidän blogit jakavat saman merkkipäivän..? Sisko vain on jaksanut blogata samassa osoitteessa monta vuotta enemmän. Onnea siis sinnekin suuntaan!

Tyylikatsauksen viime vuoteen sain tehtyä jo heti vuodenvaihteessa, mutta tämän kavalkadin väkertäminen on vähän jäänyt. Menee yllättävän paljon aikaa kaivella kuva-arkistoja! Tosin aikaisemmassa ollaan silti kuin vuosi takaperin, jolloin tein tällaisen postauksen vasta reippaasti helmikuun puolella. Ja koska en osannut jättää kollaaseja neljään kuvaan per kuukausi, mennään tällä kertaa näin kahdessa osassa. Miltä siis näyttää oma vuoteni 2012 kuvina?

Tammikuussa…

vuoden ensimmäisenä aamuna maa oli kuurassa ja pimeän loppuvuoden jälkeen talvi pääsi vihdoin alkamaan. Loppiaisena satoi lunta, kun vietimme pitsailtaa maaseudun rauhassa. Samalla porukalla kävimme eräänä lauantaina leffassa, minkä jälkeen istuimme iltaa Sevillan herkullisten ruokien ääressä. Pientä serkkutyttöä kävin moikkaamassa pariin otteeseen, ja hän myös sai nimen heti vuoden alkumetreillä. Puolivälissä kuuta piipahdin Keski-Suomessa, viimeisenä viikonloppuna vuorossa oli reissu Helsinkiin.

Helmikuussa…

presidentinvaalit kuohutti kansaa ja me siskon kanssa kävimme torilla moikkaamassa Pekka Haavistoa parinkymmenen asteen pakkasessa. Toisen kierroksen äänestyksen suoritin karvasäärystimet jalassa matkalla satamaan, sinä iltana kun sattui starttaamaan GOOM. Harmi, että Pekasta ei sitten tullut presidenttiä. GOOMin lisäksi helmikuussa tanssittiin konemusiikin tahtiin, se oli oikein bilekuukausi se. ;) Raitista ulkoilmaa haukkasin niin luistimet jalassa kuin pulkkamäessäkin.

Maaliskuussa…

oli vihdoin odottamani keikka Helsingissä, nimittäin ihanainen The Sounds Kaapelitehtaalla. Kuun alkupuolella myös puolisko yllätti kosinnalla, joskin asia julkistettiin vasta pääsiäisenä. Jumppasin itseni läkähdyksiin Supertreeneissä, mutta muuten treenit eivät oikein kulkeneet. Olin järjettömän väsynyt koko ajan, mutta onneksi kevätaurinko ja kasvava peikkotyttö piristivät hetkittäin. Loppukuusta värjäsin hiukset oranssiksi ja vietin mukavan perjantai-illan puoliskon kanssa Klubilla.

Huhtikuussa…

olin runsaan viikon vapaalla ja se helpotti oloa vähäsen. Seilasimme jälleen Itämerellä, tällä kertaa ranskalaisina Lemmenlautalla. Pääsiäisenä sain vihdoin sormuksen nimettömääni, ja samaisena viikonloppuna kävin myös kuuntelemassa Viikatetta. Teimme kuvausreissun Ruissaloon, kun kevään lämpö antoi vielä odottaa itseään. Yhden viikonlopun vietimme Tampereella, loppukuusta ohjelmassa oli mm. brunssia ja muotinäytöstä. Uskaltauduin vuosien jälkeen luopumaan Nokian puhelimesta ja opettelin mm. Instagramin saloja.

Toukokuussa…

olimme vapunpäivänä piknikillä Vartiovuorella ja oli ihanan lämmintä. Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna matkustin jälleen Helsinkiin ja olin fonttikävelyllä sekä pyörähdin Ruoholahdessa. Kävimme Apollossa tsekkaamassa nuorten suunnittelijoiden muotinäytöstä, jossa vaatteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia ja lava + valaistus sellaisia ettei kuvaamisestani tullut mitään. Työpaikan virkistyspäivänä rakastuin Flowparkiin, sinne on ehdottomasti päästävä uudestaan ensi kesänä! Luonto puhkesi eloon täydellä teholla ja ikuistin ruudun toisensa jälkeen kirsikankukkia sun muita.

Kesäkuussa…

alkoi (ja loppui) festarikausi: ekana viikonloppuna oli YleXPop Tampereella ja seuraavana Saaristo Open kotimaisemissa. Kesäkelit olivat kovin sateisia ja kylmiä, mutta niin vaan juhlimme triplasynttäreitä maalla isolla porukalla. Hetkittäin sentään aurinkokin näyttäytyi ja ulkona pystyi jopa viilettämään kesämekoissa ilman sukkahousuja. Juhannusaaton vietimme kaupungissa grillaten, pelaten ja junakiskoja pitkin kävellen. Kesäkuussa kärsin kamalista vatsakivuista, jotka sitten sain onneksi parin viikon jälkeen taltutettua.

To be continued…

Kevyt puolentoista viikon blogitauko napsahti näköjään tähän väliin, ei mitään uutta auringon alla siis. Auringosta puheen ollen: mahtavaa kun viime aikoina on ollut kunnon aurinkoisia talvipäiviä! Vaikka ei niitä tietysti juuri silloin ole kun ehtisi ulos valoisaan aikaan, mutta toki auringonsäteet lämmittävät mieltä myös toimiston ikkunoiden läpi katsottuna. Kevät on päivä päivältä lähempänä… ♥

Viime viikon viikonloppuna ehdin ylitöiden lomassa juhlistamaan kummitädin pyöreitä vuosia teatterimiljöössä. Annoin kameran laulaa, vaihdoin kuulumisia sukulaisten kanssa, herkuttelin mm. mehevällä focaccialla, pyörähdin muutaman askeleen tanssilattiallakin (todeten miehen kanssa että kyllä tässä jotain tanssikurssia tarvitaan ennen ensi syksyn hääkekkereitä). Yhdeksi ohjelmanumeroksi olimme kehittäneet oman versiomme tv:stä tutusta (ts. mä en ollut koskaan kuullutkaan kun en telkkaria katso) Treffit hatusta -pelistä, mikä hieman jännitti etukäteen mutta onnistui hienosti yli odotusten. Kyllä siinä oli naurussa pitelemistä, kun porukka tempoi hattukasasta mitä loistavampia treffi-ilmoituksia!

Loppuillasta otettiin myös aikamoinen satsi kuvia erilaisilla kokoonpanoilla, esimerkiksi tuo sisaruskuva yllä. Feline oli tehostanut hiusväriään sitten viime näkemän, tällä kertaa hieman neonpinkkimäiseen suuntaan. Oli muuten huikea sävy livenä! Toisinaan tekisi mieli itsekin rykäistä joku päheä väri päähän, mutta tämä oman värin kasvatus on sen verran hyvässä vauhdissa etten taida raaskia. Tosin ovathan ne shokkisävyt ihan vaan kevytvärejä…

Ps. Selkeämpi kuva juhlaillan asustani täällä, kliketi klik.