AvainsanaTurku

Toisinaan tunnen itseni niin vanhaksi ja jotenkin niin aikuiseksi, kun tuttuja – ja myös läheisiä – ihmisiä ympäriltä alkaa nukkua pois yhä useammin. Jotkut yllättäen, toiset vähemmän yllättäen. Hiljaiseksi se vetää joka tapauksessa. Toisaalta on tietysti hyvä muistaa itsekin, että kerran täällä vain eletään ja siitä ilosta tulisi ottaa kaikki mahdollinen (ja ehkä vähän mahdotonkin) irti.

Perjantaina hyvästeltiin isotäti, äidinäidin sisko.

Aamu valkeni harmaana, mutta siitä huolimatta iltapäivällä hautajaisten alkaessa aurinko tanssitti säteitään syksyn värjäämässä maisemassa. Sekin väriloisto alkaa hiljalleen olla pelkkä muisto, puut ovat melkein jo kaikki pudottaneet lehtensä ja tönöttävät nyt alastomina sijoillaan, pehmeää valkoista lumivaippaa odottaen. Siihen on vielä aikaa.

Siunaustilaisuus Ylösnousemuskappelissa oli kaunis – olisi tosin ollut vaikeaa muuta ollakaan siinä ympäristössä. En ollut aiemmin käynyt paikassa ja se oli kieltämättä aika vaikuttava, kun yleensä hautajaisten yhteydessä ajattelee ensimmäiseksi suuria ja hämäriä kivikirkkoja (jotka toki ovat omalla tavallaan upeita). Ylösnousemuskappelissa yksi seinä oli kokonaan ikkunoita, ja iltapäivän valo tulvi sisään yllättävänkin kirkkaasti.

Olin lupautunut kuvaamaan kirkossa, ja kirkas auringonvalo oli suht vaikea vastus. Tunnelmaa luomaan täydellinen, mutta muistokukkia jättävien ihmisten tallentamiseen hankala. Onneksi multa ei odotettu mitään täydellistä suoritusta, kun en kerran ole ammattivalokuvaaja vaan pelkkä harrastelija. Riitti, että tein parhaani.

Haudalla laulettiin isotädin suosikki, Maa on niin kaunis. Vaikken ole mitenkään uskonnollinen, virsissä on jotain taianomaista. Jouluajan virsissä erityisesti, niistä olen muistaakseni joskus vanhan blogin aikana kirjoittanutkin. Ei muuten ole enää pitkä aika jouluun…

Normaalisti en laittaisi blogiini hautajaisaihetta kuvaa, mutta nyt teen poikkeuksen. Tahdon jakaa tämän mielettömän valonsäteiden tanssin sekä muistuttaa, ettei kannata kieltäytyä mikäli joskus tulee tilaisuus käydä Ylösnousemuskappelissa. Katsokaa nyt:

Hyvää matkaa, isotäti, minne ikinä päädytkin. ♥

Viikko takaperin perjantai-iltana suuntasin loppuunmyydylle Klubille, ensimmäistä kertaa ilman ketään seuralaista. Pariisin Kevät on ehdottomasti yksi suosikeistani, mutta valitettavasti kaveripiiristäni ei yksikään sen kummemmin yhtyeestä välitä. Tämän Turun keikan missaaminen ei todellakaan ollut vaihtoehto, joten ei auttanut muuta kuin hilpaista paikalle yksin. Tiivis oli tunnelma joka tapauksessa.

Pääsin sijoittumaan mukavasti lähelle lavaa, vaikka selvisin lipuntarkastus- ja narikkajonosta vasta varttia vaille ennen annettua aloitusaikaa. Pikkupokkarini on ollut jo useamman kuukauden porukoiden käytössä, joten mun oli otettava järkkäri mukaan. Hyvä paikka + kunnon kamera = järjetön kuvamäärä muistikortilla. Zoomin jätin kotiin ja sen sijaan rungossa oli kiinni vanha tuttu 35-millinen, joka tähän tilanteeseen sopi kyllä ihan passelisti.

Lavan valot saivat aikaan kummallisia värityksiä Arthur Tunesin kasvoille, joten päätin kokeilla – ensimmäistä kertaa – kameran mustavalkoasetusta. Ja ihan vähän seepiaakin. Täällä on muuten muutaman muukin kuvan tässä postauksessa esiintyvien otosten lisäksi, mikäli jotakuta kiinnostaa vilkaista.

Mustavalkoinen toimii paremmin, tycker jag. Itse asiassa nuo mustavalkokuvat miellyttävät silmää erittäin paljon, vaikka eivät teknisesti nyt ehkä täydellisiä olekaan. Päätin, että alan jatkossa kuvata useammin mustavalkoisena, jotta taas muistuisi mieleen sen haasteellisuus sekä onnistumisenilo, kun saa napattua kaikin puoli onnistuneen kuvan.

Välillä laitoin kameran laukkuun ja vain fiilistelin mukana, oli kyllä kerrassaan loistava keikka! Verrattuna jokavuotisiin Viikatteen keikkoihin PK oli lavalla ihanan kotikutoinen ja ennen kaikkea yleisöstä jäi positiivinen mieli: kukaan ei yrmyillyt, tuuppinut, heilunut ympärikännissä JA ihmiset käyttäytyivät ystävällisesti toisiaan kohtaan. Sellainen meininki pitäisi olla ihan kaikilla keikoilla.

Keikka alkoi lupaavasti Invisible Man -kappaleella, joka on yksi uuden levyn lemppareistani, ja alkuvaiheessa kuultiin myös toinen suosikkini Imatrankoski. Kaiken kaikkiaan Klubilla soi melkein kaikki Astronautin raidat, myös nimikkoraita introineen. Ekan albumin biisejäkin soi, melkeinpä yllättävän monta. Meteoriitti oli superihana livenäkin, samoin Pikku Huopalahti.

Keikan jälkeen odottelin tovin, jotta täyteenahdettu Klubi tyhjenisi. Live-puolella oli muuten ihan järjettömän kuuma, kaikilla valui hikikarpalot pitkin naamaa ja baarimikollakin oli silmälasit huurussa. Kotona ei meinannut saada vaatteita päältä, kun olivat niin liimautuneet ihoon. Nice.

Ennen kotiinlähtöä oli pakko napata kuva narikkalapusta. Koskaan ennen en ole saanut takkiani narikkapaikkaan numero yksi! Elämän pienet ilot ja silleen.

Jätin kaikki ylimääräiset kilkkeet kotiin, rahaa otin taskuun sen verran että sain ostettua jotain pientä fanitavaraa. Kahdeksan euron yhteishinnalla mukaani lähtivät musta astronautti-kangaskassi sekä söpöäkin söpömpi pinssi, jonka iskin heti kotona kukkarona toimivaan Klo Designin pussukkaan. Kuvamateriaalia ei ainakaan toistaiseksi ole näyttää.

Nyt lähden nauttimaan vapaapäivästäni kaupungille. Aurinkoista perjantaita!

Kent – En plats i solen [2010]

Sunnuntain kaupunkireissun päätteeksi käytiin kullan kanssa tosiaan sitten tutustumassa paljon kehuttuun Bossaliinaan (Maariankatu 1). Ulkona kadulla olevassa ständissä mainostettiin sunnuntaibrunssia, hippasen harmittaa ettei oltu aiemmin liikenteessä. Joku viikonloppu on kyllä ihan pakko mennä kokeilemaan tuo brunssi, sen verran herkulliselta vaikutti ständin kuvauksen perusteella.

Kahvila on pieni (pöytiä taisi olla viisi tai kuusi), mutta kotikutoisuudessaan oikein kodikas – vähän niinkuin kaverin olohuoneessa istuskelisi. Sisustus oli aikamoinen sekamelska erilaisine objekteineen, mikä tietysti on olennainen ero verrattuna vaikkapa Hansan peruskahviloihin. Vaikka omassa kodissa tykkään suht yhtenevästä linjasta sisustuksessa, muualla aivan toisenlainen sisustus voi ihastuttaa. Kuten Bossaliinassa esimerkiksi.

Pöydistä jokainen oli omanlaisensa kokonaisuus. Yhdessä oli lyhyet vihreät pirttipenkit, toisessa kaikki neljä tuolia olivat keskenään erilaisia, yhdessä toisen puolen istumapaikkojen virkaa toimitti jostain vanhasta ammeesta tai vastaavasta tehty sohva. Tilan perällä sijaitseva tiskinurkkaus oli kerrassaan ihana seinäkirjoituksineen ja sinisine perhostapetteineen:

Loppumaisillaan olevan brunssin seurauksena varsinaista kahvilatarjontaa oli aika niukasti, mutta löydettiin kumpikin lautaselle mieluinen iltapäiväjuoman kaveri. Kultsi otti ison palan mustikkapiirakkaa, mä valitsin pienen ja hyvin suklaantäyteisen brownien.

Jokaisessa pöydässä oli kannullinen vettä sekä laseja, käytännöllistä ettei tarvitse mahdollista vesilasillista roudata tiskiltä saakka. Servettitelineet olivat myös pöydittäin erilaisia, tuollaisen puisen vesimelonitelineen tahtoisin kyllä itsellenikin!

Bossaliinan teevalikoima lämmitti tällaisen teenlipittäjän sydäntä, varsinkin kun teelaadut olivat vielä ihanasti esillä läpinäkyvissä purkeissa. Ja noita useamman purnukan hyllyjä oli siis useampi! Menin ensin hieman sanattomaksi, mutta heti ensimmäiseksi kysymäni La dolce vita kuulosti niin hyvältä, että sitä oli otettava. Nuuhkaistakin sai purkista, mikä viimeistään sinetöi päätökseni valkosuklaan ja vadelman hyväksi.

Plussaa myös siitä, että teekuppi oli reilunkokoinen eikä mikään muutaman hörpyn onneton minikuppi. Eikä muuten ollut kahvimukikaan kovin pieni, vaan sellainen ihan kunnon mukin kokoinen. Mitä katselin ympärilleni niin monet kahvimukit olivat pallokuosisia, niitä oli ainakin limenvihreänä ja punaisena. Tuli väistämättä mieleen erään kerran Desthealta saamani pallolliset mukit, joskin ne taitavat olla himpun verran pienemmät.

Suosittelen ehdottomasti piipahtamaan Bossaliinassa, jos osuu matkan varrelle sopivasti (eikä reitiltä poikkeaminenkaan ole hullumpi ajatus). Hinnat ovat normaalia kahvilatasoa, meillä esimerkiksi kahvi, tee, brownie ja mustikkapiirakka maksoivat runsaan kympin. Arkisin saa myös lounasta mukavaan hintaan, täytynee joskus käydä testaamassa paikan ruokapuolikin.

Kannattaa muuten tsekata kuppilan nettisivut, ovat selkeät ja kivasti tehty kahvilan tyyliin. Ja blogiakin tytöt kirjoittavat. Huom! Kauniiden kuvien selaaminen saattaa aiheuttaa mahan murinaa ja/tai kuolan valumisen näppäimistölle – sekä pakottavan tarpeen lähteä kaupunkiin kahville. Älkää sanoko, etten varoittanut.

Stam1na – Viimeinen Atlantis [2010]

Perjantai-illalla oli tosiaan sitten viimeisten Luonnon helmassa -näytösten aika, tällä kertaa Turussa ja paikkahan oli Kauppatorin välittömässä läheisyydessä sijaitseva Vimma. Aamupäivä meni Salossa kampauksessa ja meikissä, paikkana AmiStyle ja tekijöinä siis ammattikoulun opiskelijoita. Ihan niin taidokkaita lookeja ei tullut kuin viimeksi, mutta hyvähän se on tulevien hiusalan toivojen saada harjoitusta.

Kolmen paikkeilla selviydyttiin vihdoin Felinen kanssa Turkuun asti, kun mun näytöskuntoon laittamisessa pikkasen kesti… Lähinnä siksi, että istuin suunnilleen tunnin lämpörullat päässäni kun kukaan ei huomannut aloittaa mun kampausta enkä tiennyt kenelle oikein olisin asiasta vinkannut. Onneksi selvisin lopulta ulos kampaamosta, meikkiä tosin piti kotona vähän korjailla.

Vimmassa vedettiin pari harjoituskierrosta, ensin ihan vain koreografiat ja myöhemmin pukujen kanssa. Tällä lavalla oli helpompi olla ison helman kanssa, varsinkin kun seuraava lavalle menijä odotti aina sermin takana lavalla – pystyin asettelemaan “peräni” hyvin kun olin jo noussut lavan tasolle. Lavan reunoille ripoteltujen ruusujen kanssa tosin oli pientä probleemaa, meinasin kääntyessäni pyyhkäistä kukkasia mukanani.

Kuudelta oli ensimmäinen näytös ja kahdeksalta toinen. Nämä kuvat on jälkimmäisestä ja kuvaajaksi nakitin kullan, joka otti itselleen hyvän sijainnin ja saikin yllättävän hyviä otoksia aikaiseksi. Herra kun ei pahemmin osaa kameraa säädellä, joten mun aiemmin laittamilla asetuksilla mentiin koko setti läpi.

Siinä vielä hieman lisäkuvaa suunnittelijamme tuotoksista, väritkin ovat aika lailla oikeanlaiset. Oikealla alhaalla näkyy hyvin miten jättimäinen – ja upea! – mun joutsenen peräni oikein oli.

Oikean yläkulman seepra-asu oli ihan mahtava! Tuollaisen topin kun saisin omaan kaappiini, pystyisin sanomaan saman tien useamman vaihtoehdon miten sitä voisi yhdistellä kivasti mun jo olemassa oleviin vaatekappaleisiin. Eikä tuon asun hamekaan ole hullumpi, vaikken itse nilkkapituisia helmoja suosikaan.

Yllä myös ainoa miesmallimme, jolla ainakin Plazan näytöksissä oli urheasti meikkiäkin silmissä. Tuollaiset haaremihousut voisin huolia itselleni, paitsi ehkä jossain hieman simppelimmässä kuosissa. Tai no, olisihan tuollainen oranssikirjavakin aika ihanan kreisi. Mä tosin saattaisin näyttää hieman leveämmältä alakropastani.

Tässä vielä yksi makeimmista mekoista, Sinin tekemä sekä esittelemä musta perhosmekko. Älyttömän upea tuo perhosselkäosa ja muutenkin erittäin onnistunut look! Voi kunpa mäkin pystyisin tepastelemaan tuollaisilla tappajakoroilla… Typerät jalkaongelmat.

Näytöksen lopuksi tultiin vielä kaikki lavalle ja jokainen sai ruusun ryhmän opettajalta. Ihana yllätys, tykkään saada randomisti jostain kukkia (tai kukan). Oli kyllä hieno kokemus olla tällaisessa mukana, mutta pakko myöntää ettei musta olisi oikeaksi malliksi (ulkomuotoni lisäksi, siis). Hatunnosto niille, jotka sellaista jaksavat tehdä.

Viimeisen vedon jälkeen puvut pakattiin ja kiikutettiin kuljetettavaksi takaisin Saloon. Yhdeksän jälkeen päästiin lähtemään Vimmasta ja suunnattiin pienellä porukalla Red Hot Chilisiin syömään. Nyt oli pakko valita listalta aurajuustohampurilainen, joka vei kielen mennessään. Nälkä lähti myös ja tilalle tuli jumalaton ähky, joka helpotti vasta joskus seuraavana päivänä. Selvisinpähän ilman aamupalaa töissä sen pari tuntia ennen ekaa taukoa.

Tässä vielä lähikuvaa päivän kampauksesta (ja ripaus silmämeikistäkin):

Päähärpäke oli amiksen opettajan idea, ilmeisesti siksi kun oppilaiden vääntämässä suht pikaisessa (niillä oli koulupäivä loppumassa) nutturassa pinnit olivat turhan paljon näkyvillä. Kieltämättä tuo päässä mun runaway bride -fiilis kasvoi entisestään… Korviksia mulla ei siis näytöksessä ollut, ne laitoin vasta jälkeenpäin korviin. Olivat muuten ihkauudet tuolloin, sillä ne lähtivät mun mukaan Glitteristä kun tunnin tauon aikana pikaisesti pyörähdettiin tyttöjen kanssa kaupoissa. Olen kovin tykästynyt noihin ja harkitsen vakavasti vastavien hankkimista myös jossain muussa värissä.

Kuvasta voi bongata lisäksi uuden hiusvärin, ei ole mitään vihertävää enää! Halusin vähän tummentaa kesän haalistamaa väriä ja päädyin lopulta vaaleanruskeaan punamahonkiin. Kestoväriä tuo ei ole (en harrasta niitä enää), joten saa nähdä miten pitkään kuontalo pysyy punertavana. Kovasti ainakin pidän hiuksistani nyt.

Viime torstaina suuntasin illalla Feline mukanani Skanssiin ja Selectedin liikkeeseen, jossa oli kyseisen merkin ja Olivia-lehden järjestämä muoti-ilta. Tilaisuuteen piti ilmoittautua ennakkoon, mutta mitään nimiä (enkä nähnyt keneltäkään papereitakaan kysyttävän vaikka tapahtuma oli K18) ei kyllä missään vaiheessa kyselty. Ainoa ero normaaliin oli se, että oviaukon yläosassa oli printattu A4 suljemme poikkeuksellisesti klo 19.

Tarjolla oli kuohuvaa sekä sydänkarkkeja, ja kaikkea riitti loppuun saakka. Alkuun oli hivenen tiivis tunnelma, mutta iso osa porukasta katosi paikalta puolessa tunnissa. Syyskuun Oliviassa mainitun Selected Femme/Homme -muotiasiantuntijat päivittävät tyylisi syksyyn olisin kuvitellut tarkoittavan pientä katsausta syksyn muotiin tai vastaavaa, mutta edes minkään sortin tervetuloa-toivotusta ei paikalla kuultu.

Tiedä sitten mitä tuolla em. lauseella oikeastaan tarkoitettiin.

Ilta koostui skumpan lisäksi arvontaan (mikä tyyli kolmesta miellyttää eniten) osallistumisesta sekä -20% alennuksella shoppaamisesta – ei mitään sen kummempaa siis. Kieltämättä olin pikkiriikkisen pettynyt, olen joskus Jyväskylässä ollut SpiritStoren vastaavassa tilaisuudessa ja siellä oli yhtä jos toista pientä ohjelmaa illan aikana.

Kutsussa mainostetut kauneuslahjat olivat käytännössä testerit jostain uudesta meikkivoiteesta sekä Avril Lavignen hajuvedestä. Niin ja uusimman numeron Oliviaa sai ottaa halutessaan mukaansa – niitä oli vinot pinot suunnilleen kaikkialla mihin katseensa käänsi.

Joitakin artikkeleita käytimme sovituskopin puolella, mutta noin yleisesti valikoima ei ollut mielestäni kovin innostava. Esimerkiksi Lotalla usein nähdyn ja oletettavasti kaikin puolin mahtavan kasmirneuleen olisin mieluusti ottanut sovitukseen (ja ehkä kotiinkin), mutta mitään vastaavaa en Skanssin liikkeestä löytänyt.

Lämpimän ja toimivan neuletakin mentävä aukko vaatekaapissani on siis edelleen. Varsinkin kun kolme vuotta sitten ostettu ja pariin kertaan karkuteille joutunut mutta aina kotiin löytänyt H&M:n musta perusneuletakki alkaa näyttää kauhtumisen merkkejä… On sitä kyllä käytettykin järjettömän paljon, siinä mielessä kestävyys on aika hyvin viidentoista euron neuleelta.

Saatettiin me vähän jotain ostaa, kuten hienosta paperikassista voi päätellä. Sisko löysi kaipaamansa mustat hihat (eli boleron) sekä ekstrana ylemmässä kuvassa näkyvän rannekorun ja isot korvikset, kaikki Piecesin. Oma vaatekaappini täydentyi täydellisen harmaalla perustopilla, joka on kerrankin tarpeeksi pitkä ja ilman painijaselkämystä. Miehelle toin tapahtumasta mielettömän hienon t-paidan, katsotaan josko joku päivä saisin napattua siitä kuvan – se on täydellinen! Ja mieskin onneksi tykkäsi.