Viikko 4: Isä ja tytär päiväunilla.
AvainsanaIhastuksen huokaus
Tähän on väliin ehtinyt jo postaus poikineen sitten viime matkapostauksen, mutta rykäistään nyt vielä loput jutut liittyen syksyn Lapin reissuumme. Lokakuun ensimmäisenä päivänä lähdimme liikkeelle heti aamusta, sillä suuntana oli E8-tie käsivarren kautta Jäämeren rannalle Norjaan. Ylläkseltähän ei tuonne Norjan rajalle ole kuin vajaa 300 kilometriä – pohjoisen mittakaavan mukaan siis melkein naapurissa. E8 mutkittelee pääasiassa Suomen ja Ruotsin rajaa pitkin, oli hauska pitkin matkaa seurata kyliä Tornionjoen toisella puolen Ruotsissa. Ja jos Ylläksen seudun tunturimaisemat ovat henkeäsalpaavia niin mitä pohjoisemmaksi ajaa, maisemat muuttuvat vain entistä uskomattomammaksi. Herkässä olivat ihastuneet huokaukset tuona päivänä, voin sanoa!
Päivän agendaan kuului luonnollisesti myös geokätköt, kun kerran pyörimme aivan uusissa maisemissa, johon tuskin ihan heti päädymme uudestaan. Pysähdykset olivat toki erinomainen hetki jaloitella, ainakin näin pallomahaisena hyvin tarpeellisia. Muonion pohjoispuolella pysähdyimme Utkujärvellä (kuva ylinnä), aamu oli kirpsakka ja maa kuurassa. Sen jälkeen olikin heti pidempi pätkä ilman taukoja (= ei kätköjä) ennen seuraavaa stoppia Suomen maanteiden korkeimmalla kohdalla; Muotkatakka on 565,5 metriä merenpinnan yläpuolella.
Muotkatakalta tie lähti laskemaan Kilpisjärven rantaan eikä mennyt kauaa, kun Saana häämötti horisontissa. Kilpisjärvellä jaloittelimme jälleen parin kätkön merkeissä ja tutustuimme mm. Kilpisjärven pamaukseen (1916) sekä Lapin sodan (1944-45) loppuvaiheisiin. Sitten matka jatkui kohti Norjan rajaa, joka tulikin vastaan yllättävän äkkiä ja hups vain olimme toisessa maassa – emmekä enää edes EU:ssa. Rajan ylityksen jälkeen maisemat alkoivat muuttua: lumisia vuorenhuippuja näkyi koko ajan enemmän ja ihasteltavaa riitti. Norjan puolella pohjoisessa ruska näkyi olevan vielä voimissaan, kun esimerkiksi Ylläksen tasalla se oli enemmänkin jo ohi.
Iltapäivästä saavuimme vihdoin retken kääntöpaikkaan, pieneen alle 500 asukkaan kylään nimeltä Skibotn (suomeksi Yykeänperä). Sijainti laaksossa vuonon rannalla takaa sen että maisemat ovat kerrassaan huikeat, vesi on aivan kirkkaan turkoosia ja vuoria on vähän joka suunnassa mihin katsoo. Ihan käsittämätöntä! Skibotnissa keli tuntui selvästi leudommalta kuin Suomen Lapissa, melkein jopa pärjäsi ilman pipoa sen sijaan että olisi tarvinnut painaa sitä syvemmin päähänsä.
Sen kummempaa emme Skibotnissa tehneet, vaan käänsimme nokan takaisin kohti kotimaata. Ennen rajanylitystä pysähdyimme Rovijoen vesiputouksella (Rovvejohka), josta emme välttämättä olisi olleet tietoisia ilman kätköilyharrastusta. 28 metriä korkea putous oli todellakin kokemisen arvoinen, vaikka vesi alajuoksulla olikin suhteellisen matalalla. Ja löytyihän myös se kätköpurkki hetken etsintöjen jälkeen.
Paluumatka meni jokseenkin sutjakkaammin, sillä kello alkoi olla paljon ja päivä painua mailleen. Kaaresuvannossa poikkesimme vielä nappaamassa päivän geokartalle kolmannenkin valtion, heitimme nimittäin pikaisen lenkin Ruotsin puolella olevassa Karesuandossa. Rajalla oleva kätkö oli siitä hauska, että mä pidin purkkia kädessä Ruotsissa ja S kirjoitti nimimerkkimme Suomessa – oltiin siis todellakin aivan rajalla. Karesuandossa sain myös ikuistettua mahtavan auringonlaskun, josta tyrkkäsin pari otosta Instagramiinkin.
Reissukuvia myös Instagramissa hashtagilla #ruskaretki2014.
Syyskuun puolivälissä hurautin pääkaupunkiseudulle eräänä tiettynä viikonloppuna, nimittäin sopivasti Habitaren aikaan. Viime vuonna multa jäi tapahtuma kokonaan väliin häähässäköiden keskellä, joten tänä vuonna ajattelin jälleen lähteä katsastamaan messumeiningit ja houkuttelin K-serkun seurakseni messukeskuksen hulinaan.
Aloitimme kierroksen hallin takaosasta ahead!-alueelta. Yllä olevat kuvat ovat EcoDesign-näyttelystä, jonka teemana oli tänä syksynä tuotteen elinkaari. Betoniset valaisimet miellyttävät aika lujaa tällä hetkellä, ekassa kuvassa on Heli Ylivaaran & Annariina Alanderin aurinkoenergialla toimiva OutBox ja toisessa Jenni Inkeroisen symppis Vakaa. Samuli Helavuon suunnittelema Riippu-nimeä kantava säilytys- ja kasvatusjärjestelmä on idealtaan mahtava – ja niin nätti!
Trash Design -osastolla oli paljon mielenkiintoisia kierrätysajatuksella tehtyjä juttuja, kuten nimestäkin voi päätellä. Erityisesti pidin Jari Mirandan kierrätystaiteesta (ekat kaksi kuvaa), jossa oli luotu vanhoista elektroniikkalaitteiden osista vaikka mitä hienoa. Huikein oli ehdottomasti useamman metrin levyinen vanhoista emolevyistä tehty taideteos, olisi muuten aikamoisen osuva tällaiseen nörttiperheeseen. Käyttöesineiden puolella ihastelin mm. puisia tuikkukolmioita sekä ylijäämänahasta tehtyjä tyynyjä.
Habitaren tämän vuoden suunnittelukilpailu oli nimeltään MayDay, jonka puitteissa oli suunniteltu ja toteutettu erilaisia versioita kesäisestä piknikistä. Ylemmässä kuvassa on kisan voittaja, joka epäilemättä olisi aika mahtava piknik-miljöö lämpimässä kesätuulessa lepattavine kangaskattoineen. Alemman kuvan keinusysteemi vaikutti sekin oivalta idealta.
Dieselin teollisuushenkinen keittiö.
Marimekon ihana astiaseinä, tällainen meillekin keittiöön kiitos.
Pistorasia possufanin mieleen. Huomaa myös jättimäiset C-kasettivalaisimet vieressä.
Peroban toteuttama laatikkohyllykkö Kotilieden osastolla, aika kivat värit musta.
Uuden myymälätuttavuuden, Destinyn, tummanpuhuva osasto. Oi että!
Habitaressa ei ehkä ollut mitään superihmeellistä tai uutta, mutta kyllähän sieltä sai ammennettua paljon inspiraatiota omaan kotiin. Meillä on nyt ollut keittiöjutut erityisen tapetilla, sillä päätimme tässä ennen beben odotettua saapumista rykäistä kasaan vielä asunnon viimeisen puuttuvan palasen eli keittiöremontin. Ihastuin messuilla täysillä kotimaisen HELNOn keittiömallistoon – sinänsä ei mikään yllätys, kun muutenkin rakastan 50-70-lukulaista suunnittelua.
Kuva: HELNO
Kuvan HELNO Kallio olisi about täydellinen meidän momokotiin, mutta harmikseni mies ei oikein lämmennyt ja tuleva keittiömme on vähemmän retrohenkinen. Toisaalta remppa kuin remppa niin kompromisseja on tehtävä, ja aivan varmasti keittiöstä tulee mieleinen joka tapauksessa, kun sen on saanut itse suunnitella. Smegin jääkaapin, ehkä jopa tuollaisen mustan, kyllä tahdon vielä joskus…
Elokuun alkupuolella meille muutti hieman karvaisempi asukas, joka ensimmäisinä päivinä kaivautui kolmenkymmenen asteen helteistä huolimatta tyynykasojen keskelle vetämään unta palloon. Saanko esitellä: tässä on Barbi, 7-vuotias devon rex ja viralliselta nimeltään Adorex LionAmbrosia.
En ole koskaan ymmärtänyt rotukissoista mitään, mutta devoneihin tutustuin pari vuotta sitten vanhan tupakaverini kautta. Kaverin kissat ovat pari kertaa käyneet meillä ja puolisko ihastui hassuun kiharakarvaiseen rotuun ilmoittaen, että jos meille kissa tulisi niin se pitäisi sitten olla devon. Aha. Talvella Sylvin & Olgan kasvattaja etsi vanhimmille kissoilleen sijaiskotia, joten ilmoittauduimme hänelle ja kävimme ihastelemassa devon-laumaa. Kevät ehti hujahtaa ohi ja kesäkin melkein, ennen kuin Barbi päätyi meille asti. Vähän jännitti, miten kissa sopeutuisi meille ja me siihen – sekä lisäbonuksena ilmenisikö miehellä jotain allergiaoireita kuten normaalikarvaisten kissojen kanssa usein käy. Toki myös elämäntilanteemme ehti alkuvuodesta muuttua raskauden myötä, joten sovimme kasvattajan kanssa että tsekataan tilanne joulun tienoilla uudestaan. Mukana nimittäin on optio, ettei Barbin tarvitse muuttaa meiltä pois mikäli se kaikille toimii.
Vajaa kolme kuukautta tässä on nyt mennyt kissaperheenä ja erityisesti äijeli on aivan myyty. Allergisia oireita ei ole ollut missään vaiheessa, joten ainakin siltä osin asia on kunnossa. Barbi on aika herkkä ja selkeästi pitää hiljaisuudesta enemmän kuin hälinästä. Siinä mielessä onkin jännä nähdä, miten vauvan tulo vaikuttaa kissaan, mutta ehkä se menee kun alkuun sellainen pieni ei pahemmin kiljahtele tai juokse perässä. Iltaisin tosin Barbi vetää yleensä kevyet iltahepulit eli laukkaa pitkin kämppää, paiskii leluhiirtä tai metsästää höyhenkeppiä – että se siitä rauhallisuudesta. :D
Lykke Li – I Never Learn [2014]
Viime kesänä kävin ensimmäistä kertaa Arboretum Yltöisissä, silloin tosin onnistuimme äitin kanssa myöhästymään parhaasta alppiruusujen kukinta-ajasta ja tuumailimme, josko ensi kerralla huomaisi ajoissa. Tänä vuonna olin skarppina ja laitoin äitille viestiä saman tien, kun havaitsin merkkejä alppiruusuista Facebookin feedillä. Saimme aikataulut sopimaan niin kivasti että ajelimme Piikkiöön arboretumin rodopäivänä, jolloin aukioloaika oli normaalia pidempi ja siellä oli muutenkin kaikkea ohjelmaa. Osallistuimme puolen tunnin kierrokselle, jossa esiteltiin arboretumia sekä kerrottiin eri alppiruusulajikkeista, minkä jälkeen kiertelimme vielä omin päin lisää. Ja oi kyllä, tällä kertaa sitä katsottavaa ja ihasteltavaa riitti!
Päivällä oli satanut ihan kunnolla, mutta visiittimme aikana vettä ei enää tullut pisaraakaan. Metsä tuoksui huumaavalta ja sateen jäljet näyttivät kauniilta lehdillä. Yltöisissä kasvaa jos jonkinlaista alppiruusua, joista jotkut kasvavat huikean korkeiksi (tsek 3. kuva). Arboretumia samoillessa kelpasi nauttia luonnon loistosta sekä antaa kameran laulaa, ihana paikka!