AvainsanaJotain uutta

Olen viime kuukausina ollut kaikkea muuta kuin ahkera postaamaan mitään vaate- tai tyylijuttuja, edellinen päivän asukin näkyy olevan vielä kovin lumisateinen. Mietin tosin tuossa yhtenä päivänä, että kuluneena kesänä olen kuvauttanut asujani ylipäänsä vähän – lähinnä koska aamulla kukaan ei ole kuvaamassa ja töistä tullessa ulkomuotoni on pyöräilyn jäljiltä vähintäänkin räjähtänyt. Toinen syy saattaa olla siinä, että on ollut aika helteistä ja useimmiten vain kaivan jotkut satunnaiset releet vaatekaapista. Näin syksyn lähestyessä pukeutuminen on alkanut tuntua mielekkäämmältä, kun saa jo vähän miettiä useampia kerroksia. Mielessä on ollut mm. mustan eri sävyt, viininpunainen sekä harmaa (ah mitä väri-ilottelua!); onneksi garderobista löytyy valmiiksi suunnilleen kaikkea.

Tässäpä yksi asu heinäkuiselta perjantailta, kun olin menossa viettämään tyttöjen iltaa:

Sekä toppi että epäsymmetrisellä helmalla varustettu maksihame ovat tämän kesän alelöytöjä Busstopista Raumalta, kummankin lapussa lukee R/H. En ole käyttänyt pitkiä helmoja vuosiin, ehkä siksi tuo tuntuu niin raikkaalta ja olenkin todella syvästi ihastunut tuohon hameeseen. Myös toppi on aivan mahtava: sen väri on mielenkiintoinen ja materiaali tuntuu kivalta ihoa vasten. Vagabondin kengät ovat viime syksyltä ja saatu kiitoksena blogiyhteistyöstä.

Tämä asu koostui pitkälti uusista ja vanhoista suosikeista. Fashionologyn sulkakorvikset ovat ehdottomasti yhdet lemppareimmista korviksista ikinä. Kaulaa koristavan ketjuröykkiön tilasin keväällä pitkään sitä himoittuani, taiteilijana kotimainen gTIE. Olen ihan in lööv noihin gTIEn juttuihin, suosittelen lämpimästi tutustumaan merkin valikoimaan. Niskan takana tuossa on siis nahkainen kiinnitysosa, joka kruunaa Dekolttiketjun täydellisyyden. Vasemmassa kädessä istuu kihlasormusta seuraavana Kalevalakorun sormus, pitkäaikaisia lemppareita sekin.

Seuraavalla kerralla mahdollisesti jonkun sortin koostetta kesän suosikkiasuista, jos vain saan aikaiseksi toteuttaa sen. Kaikki kuluneen vuoden asukuvat pääsee toki tsekkaamaan Flickristä vaikka saman tien.

Apua, mitenköhän monta postausta saankaan vielä tehtyä aiheesta Lappi..? Pari vielä ainakin, sillä tässä postauksessa käsitellään vasta tiistaipäivää. Tiistai oli sään puolesta erinomainen, joten päätimme lähteä koko konkkaronkka patikoimaan Varkaankurun Velhopolulle. Luontoon.fi kertoo reitistä seuraavaa:

Varkaankurun Velhopolku (3,5 km) vie sinut satumaisiin metsiin, joissa voi helposti kuvitella velhojen ja keijujen elävän. Rehevässä puronvarsilehdossa kasvaa kuusia, pihlajia, tuomia, leppiä ja raitoja sekä niiden katveessa väinönputkia ja hiirenportaita.

Velhopolku oli mukava reitti kävellä, maisemat vaihtuivat riippuen siitä oltiinko alhaalla lehdossa vai ylempänä tunturin juurella. Solisevat ja kirkasvetiset tunturipurot jaksoivat ihastuttaa kerta toisensa jälkeen; kamerasta löytyikin varmaan sata kuvaa puroista. Alkumatkan pitkospuut oli juuri vaihdettu uusiin ja matkan varrella ohitimme niitä vaihtamassa olleet työmiehet, jotka kehuivat mun kenkiä. :)

Olin liikenteessä ennen reissua ostamillani paljasjalkakengillä, jotka olivat tuossa maastossa aivan täydelliset jalassa. Olen ennenkin maininnut jalkojeni olevan jokseenkin ongelmaiset, siksi päätin viimein hankkia paljasjalkakengät ja katsoa josko ne auttaisivat jalkapöytäprobleemiin. Sovitin kaupassa muutamaa eri mallia, joista ostin lopulta Vibram FiveFingersin popot mallia Spyridon. Kyseinen malli on suunniteltu erityisesti maastojuoksuun, mutta uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan sitä, sillä ne tuntuivat parhaalta jalkaan (ja olivat sopivasti alessakin). Enkä ole joutunut pettymään!

Kierroksen jälkeen pistäydyimme vielä Kellokkaan kahvilassa nauttimassa pientä välipalaa. Siellä kohtasimme matkan ensimmäiset lähes törkyhintaiset juomat ja herkut – vaan milloinka ei mokkapalakakku maistuisi, nam! Noin muuten pohjoisessa oli yllättävänkin maltillisia hintoja, tiedä sitten onko tilanne eri talvisesongin aikaan.

Illalla pojat sytyttivät tulen mökkipihassa olevaan kotaan ja istuskelimme siellä porukalla kunnes tuli V:n iltapuuroaika, jolloin siirryimme pikku hiljaa takaisin sisätiloihin. Kyllä kelpasi nostaa jalat ylös ja makoilla pitkin pituuttaan kodan penkeillä tulen lämmittäessä kasvoja. ♥

Movetron – Romeo & Julia [1995]

Nyt kun kesäloma on pelkkä muisto vain, lienee parasta vihdoin rupatella postaus tai pari lomamatkastamme Lappiin. Tasan kuukausi sitten juhannusaattona pakkasimme meidän ja kaveripariskunnan perheet vanhasta tilataksista modattuun minibussiin, jonka olimme saaneet A:n kummisedältä lainaan. Aivan mahtavaa että olimme, sillä neljää aikuista + yhtä vauvaa kaikkine matkatavaroineen ei kyllä olisi saanut tungettua henkilöautoon ei sitten millään. Minibussilla kelpasi matkata, kun jalatkin sai suoristettua milloin halusi!

Vähän ennen puoltapäivää starttasimme auton ja otimme suunnaksi 8-tien kohti pohjoista. Pysähdyttiin tauolle noin puolentoista – parin tunnin välein, kun joku sopiva taukopaikka tuli vastaan. Valikoimaa ei kauheasti ollut juhannusaatosta johtuen, liikennekin hiljeni mitä enemmän kellon viisarit näyttivät. Olimme varanneet etukäteen hotellin Kokkolasta, jonne saavuimme illansuussa puoli seitsemän maissa.

Heitimme tavarat huoneisiin ja lähdimme hieman tutkimaan kaupunkia. Ihastelimme Kokkolan vanhankaupungin, Neristanin, kauniita taloja – tuli ei ehkä niin yllättäen Rauma mieleen. Suntin eli kaupunginsalmen varrella tuli jonkun verran ihmisiä vastaan, mutta muuten kadut olivat hiljaisia. Kävelyn jälkeen istuimme vielä jonkun aikaa hotellin ravintolan terassilla ilta-auringon lämmöstä nauttien, kunnes oli aika painua pehkuihin.

Reissun alkajaisiksi aloitin uuden harrastuksen, geokätköilyn! Mietin asiaa jo viime kesän Rauma-visiitin jälkeen saatuani ensikosketuksen kätköilyyn, mutta jotenkin se jäi mielen perukoille. Menomatkalla pohjoiseen sain viimein aikaiseksi luoda itselleni profiilin, minkä jälkeen opiskelin aihetta lisää netin ja S:n avustuksella. Kokkolassa sitten etsimme pari kätköä, ensimmäiseni oli tuollainen minimaalinen nano. Kätköilyä on nyt takana siis kuukauden verran ja tykkään koko ajan vain enemmän. Sitä kautta oppii niin paljon kaikkea uutta sekä päätyy paikkoihin, joihin tuskin eksyisi muuten lainkaan.

Juhannusviikko oli mun eka lomaviikko ja keskiviikkona lähdettiin päivällä äiskän kanssa käymään Piikkiössä, jossa sijaitsee Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen ylläpitämä Arboretum Yltöinen. En ollut aiemmin käynyt tällaisessa puulajipuistossa, joten sen kummempia odotuksia ei ollut – mielenkiintoa sitäkin enemmän. Alppiruusujen kukinta-aika oli pääasiassa ohi, joitakin kukkasia näimme siellä täällä. Niin ja toki sen verran paljon jo kuihtuneita, että ensi vuonna tullaan kyllä aiemmin ihailemaan kukkaloistoa.

Hurjia nuo alppiruusut, korkeimmat niistä huitelivat monessa metrissä! Arboretumissa on monia eri alppiruusulajikkeita, pensaita alueella on yhteensä noin 2000 yksilöä. Osa niistä on suomalaisia lajikkeita, eli nimenomaan Suomen oloihin jalostettuja alppiruusuja. Lisäksi puulajipuistossa on nimensä mukaisesti laaja kattaus puulajeja niin Pohjois-Amerikasta kuin Japanista ja Kiinastakin, tällaisen puiston myötä saadaan tietoa niiden soveltumisesta esim. koristekäyttöön Suomessa.

Arboretum Yltöinen avoinna kesäaikaan 15.5.-15.9. ma-pe klo 8.00-15.00, pääsymaksu 5€ (yli 18 v.)

Nyt se on vihdoin tapahtunut: en ole värjännyt hiuksiani yli vuoteen. Tämä on täysin uutta ja ihmeellistä ihmiselle, joka on yläasteiästä asti peitellyt hiustensa todellista maantienharmaata väriä milloin mustalla, blondilla ja kaikella mahdollisella niiden väliltä, milloin pinkillä, violetilla tai muulla shokkivärillä. Takana on kymmeniä onnistuneita tyylimuutoksia hiusten suhteen, joitakin epäonnistumisia tietysti myös. Viime kesänä päätin kuitenkin lähteä toisenlaiselle polulle, värjäsin viimeisen kerran omaa väriäni lähelle epäilemälläni värillä ja sen jälkeen vain annoin olla.

Tältä se nyt sitten näyttää (tai siis näytti kesäkuun alkupuolella). Pehkosta toki erottaa missä kohdassa oma väri kohtaa värjätyn hiuksen, mutta kaiken kaikkiaan ero on tasoittunut yllättävän hyvin ja kutrit näyttävät enemmänkin tarkoituksella liukuvärjätyiltä – ja sehän on hei kuuminta muotia! Vai meniköhän se juna jo… No, ei sillä niin väliä. Tällä hetkellä huvittavimmalta näyttää hiukset nutturalla: pää on omaa väriä mutta nuttura selvästi vaaleampi, niin kuin nuttura ei kuuluisi mun päähän lainkaan. Hiuksista on myös tullut huomattavasti liukkaammat, kun enää ei ole sitä värjäyksen aikaansaamaa karkeusefektiä.

Yllä oleva kuva on otettu Saaristo Openissa kesäkuun alkupuolella 2012, samana päivänä kun viimeisen kerran laitoin väriä päähäni. Silloin se muistaakseni tuntui suht vaalealta, mutta nykytilanteeseen verrattunahan se olikin oikeasti aika ruskea. Olen ehkä kerran kuussa pessyt hopeashampoolla, mikä epäilemättä on vaalentanut väriä jonkun verran mutta noin muuten ne ovat vaalentuneet itsekseen. Tykkään väristä nyt kovasti ja on ollut älyttömän vapauttavaa, kun ei ole tarvinnut miettiä juurikasvua tai värjäämistä! Seuraava etappi lienee se, kun joku kaunis päivä kuontalo saavuttaa kokonaan aidon värinsä. Aika jännää oikeastaan, sillä hiukseni ovat olleet sellaisessa tilassa viimeksi 11-vuotiaana.