AvainsanaKesä

Tällaista tämä mun bloggaaminen näköjään on jatkuvasti, jutut tulee viikonkin viiveellä kun ei vaan yksinkertaisesti ehdi naputella postauksia saman tien. Tai no ehdi ja ehdi, kysehän on loppujen lopuksi asioiden priorisoimisesta. Muuten varmaan lätkäisisin pelkästään kuvat kehiin ja antaisin sepustusten olla, mutta se söisi hieman tämän blogin ajatusta, päiväkirjamaisuutta. Ei näitä vanhoja postauksia kukaan muu varmaan edes selaile paitsi mä itse – paperisen päiväkirjan pitäminen tai valokuvien kerääminen albumiin kun on viime vuosina ollut kovin heikkoa.

Mutta siis, juhannus. Miten nyt tuntuukin, että tuosta keskikesän juhlasta olisi jo kovin pitkä aika? Viime viikonloppuna se joka tapauksessa oli, ja kolmen päivän vapaa teki kyllä gutaa.

Juhannusaattoa vietettiin meillä kotikotona, jonne saatiin vieraita Tampereelta: Akkiki miehineen saapui perjantaina iltapäivällä nauttimaan kanssamme maaseudun rauhasta. Onni oli kasvanut hurjasti viime visiitistä, nyt mentiin vauhdilla paikasta toiseen ja polkutraktorissakin jalat melkein ylettyivät polkimille.

Iltapäivällä otettiin vähän jotain murkinaa ja ennen saunomista vielä kahviteltiin. Kahvin kaverina oli siskon tekemää limekakkua sekä vieraiden mukanaan tuomia kotitekoisia suklaakeksejä, todella herkullisia kumpikin. Olisin niitä keksejä voinut vetää varmaan sata, mulla taisi olla joku käsittämätön suklaanhimo just silloin… Yleensä en ekaksi ala suklaata havitella, ennemminkin jotain esanssista hedelmäkarkkia tms.

Illan varsinainen menyy oli peruskesäinen – siis kaikkea mahdollista grillattua (lihaa, maissia, halloumia, kasvisvartaita) kera salaatin, uusien perunoiden jne. Olisi taas tarvinnut lisämahan taikka kaksi, kun ei kaikki meinannut mahtua omaan massuun. Santsikierros oli pakko jättää väliin, kun ei kerta kaikkiaan jaksanut. Maljat nostettiin perhoskuohuvalla, joka ansaitsee kyllä jo vuoden 2011 kuohuviinitittelin omalla kohdallani. On se vaan niin hyvää!

Onnin simahdettua unten maille me muut istuskeltiin vielä hyvä tovi tuvassa mm. Suomi Tietopelin merkeissä. Lisäksi P tekaisi meille illan päätteeksi vielä makuhermoja hellivän jälkiruuan, liekitettyä ananasta. Syötiin sitä omenakanelijäätelön kanssa, oi että kun oli namia!

Juhannuspäivänä keli oli pilvinen ja aattoa viileämpi, joten ulkona ei pahemmin istuskeltu. Oli jotenkin tosi laiska fiilis, kunhan hengailtiin ja jutskailtiin ja leikittiin Onnin kanssa. Tuntui vähän siltä kuin maailma olisi pysähtynyt, mikä ei tosin ole ollenkaan huonompi homma tuollaisten yleisten vapaapäivien keskellä. :)

Jossain vaiheessa laitettiin jälleen grilli tulille ja grillimestarina toimiva iskä hoiteli pöydälle kystä kyllä. Ruokalajien suhteen jatkettiin samoilla linjoilla, mitäpä sitä hyväksi havaittua vaihtamaan. Halloumi on tänäkin kesänä se mun suosikki numero yksi, ja periaatteessa mikä tahansa ruokailu on onnistunut, kun vaan halloumia löytyy lautaselta. Äippä taikoi jänskän salaatin pihan antimista, en edes tiedä mitä kaikkia “rehuja” siinä oli mutta hyvältä se maistui.

Kahvien jälkeen vieraamme pakkasivat itsensä ja tavaransa autoon ja lähtivät ajelemaan takaisin kohti Tamperetta. Mekin kultsin kanssa päätettiin mennä illaksi kotiin, joten loppuilta meni sitten suht hiljaisessa kaupungissa (muistaakseni mä torkuin suurimman osan illasta… vähän väsytti). Rentouttava juhannus oli joka tapauksessa, ja oli aivan ihanaa saada tuollaisia huippuvieraita seuraamme maalle. Kiitos vielä Akkikin poppoolle käynnistä ja toivottavasti nähdään taas pian uudestaan!

Olen taas aivan liian väsynyt saadakseni mitään järkevää ulos päästäni, edeltävät yöt ovat menneet turhan pienillä unimäärillä kun olen liian innoissani kaikesta. Nyt sen on huomannut hyvin, miten työ häiritsee vapaa-aikaa! Tänään ilmeisesti on seinä vastassa, koska olen ollut jo pari tuntia suunnilleen puoliksi unimaailmassa. Lätkäisenpä siis vielä muutaman kuvan viikonlopulta, nämä otokset ovat sunnuntailta.

Minniä ja Patea kuumuus uuvutti. Minni myös huijasi itselleen pitkän rapsutustuokion.

Sunnuntain kevyt aamiainen, vai oliskohan tämä ennemminkin brunssi?

Pakastimessa kylmennyt vesimeloni todettiin oivalliseksi kesäherkuksi.

Kesävarpaat!

Tuona sunnuntaina uhmattiin aurinkoa oleskelemalla pihalla mm. mölkyn parissa. Päät suojaten ja aurinkorasvakerros iholla, tietystikin. En aiemmin tiennyt edes mikä mölkyn periaate on, mutta nyt kun pääsin kokeilemaan niin oli aika kivaa. Olen selkeästi vähän myöhäisherännäinen tämän(kin) asian suhteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, as they say.

Nyt siirryn iltapalalle ja katson siinä samalla jakson Gossip Girlia. Missasin kolmannen tuotantokauden Suomen alun sunnuntaina, joten katsoin sen netistä – ja saatoin erehtyä katsomaan muutaman jakson lisääkin. Nyt en enää tahtoisi lopettaa kesken! Ehkä parempi näin, en mä kuitenkaan näin kesällä muistaisi koskaan olla television ääressä johonkin tiettyyn aikaan.

Hyvä kun kirsikan- ja omenankukista ehdittiin päästä niin kesäiset päivät toivat mukanaan kolmannen suosikkini, syreeninkukat. Ja syreenipuskia tuntuu olevan täällä kaupungissakin vähän joka välissä! Valkoinen ja haaleanvioletti ovat täydelliset värit sille huumaavalle tuoksulle, joka kyseisistä kukista lähtee. Aivan ihana käydä iltakävelyllä ja nuuhkia syreenien tuoksua ilmassa.

Napsiessani näitä kuvia viime viikonloppuna kotikotona koin myös todellista extreme-luontokuvausta: hullun iso kimalainen! Ensin pelästyin pörinää, sitten jäin seuraamaan möllykän touhuja. Millaistakohan olisi olla tuollainen pieni ötökkä, lennellä kukasta kukkaan mettä metsästäen?

Kun kimalainen lenteli tiehensä, bongasin viereisestä puskasta seuraavan luontokohteen. Olen niin n00b että ajattelin automaattisesti tuon värisen perhosen olevan nokkosperhonen, mutta Wikipedia osasi kertoa mun olevan väärässä – nokkosperhonen onkin aivan erilainen väritykseltään. Tämä taitaa olla oikeampi? Komea tuo joka tapauksessa oli perhoseksi, ei mikään ihan pieni tapaus.

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Periaatteessa paikalla ei ole väliä, ihmiset ympärillä ratkaisevat. Tänään suosikkipaikkani on kavereiden talo maalla, jossa illalla vietetään porukalla mun ja kaverin yhteissynttäreitä (kaverilla oli nyt keskiviikkona ja mulla ensi viikon keskiviikkona). Monta ihanaa ihmistä on tulossa paikalle viettämään helteistä kesäiltaa!

Jos nyt kuitenkin on pakko mainita jokin suosikki, niitä ovat mm. koti Turussa (vaikka onkin järjetön sauna ympäri vuoden, kiitosta vaan talon vallanneet eläkeläiset), kotikoti maalla sekä rautatieasemat. Jokin junissa kiehtoo, ja esimerkiksi Turussa rakastan kävellä sitä kävelysiltaa pitkin ratapihan yli. Sinne menen myös silloin kun mieli jostain syystä on matalalla tai fiilikset muuten sekavat, junien ja raiteiden katsominen jotenkin rauhoittaa ja ajatukset selkenevät.

Kyllä on ilmoja pidellyt! Elohopea on tainnut keikkua lähempänä kolmeakymmentä suunnilleen joka päivä, onneksi sentään tuuli vähän viilentää auringon polttavaa porotusta. Töissä taas on niin hyvä ilmastointi, että välillä ihan paleltaa – pakko ottaa aamulla aina joku pitkähihainen mukaan, jos tulee liian vilu. Varastosta esille kaivetut kesäkengät ovat hiertäneet vuorotellen jalat pienille hankaumille, pari kunnon vesikelloakin on jo nähty. Jalat eivät tunnu tykkäävän mistään kengistä ilman sukkia, tarttis varmaan hellepäivinä kulkea yksinkertaisesti paljasjaloin.

Töistä puheen ollen, tämä viikko lähti käyntiin mitä parhaimmalla tavalla: mulla on nyt vakituinen duuni! Tarkoittaen siis sitä, ettei tarvitse enää miettiä mitäs sitten syksyllä tekisi – eikä ainakaan hakea töitä. Mulla oli alkuun epäilykseni tuosta hommasta, mutta pakko myöntää että olin väärässä. Nautin yllättävän paljon siitä, että väkerrän pikkusivustoja parhaimmillaan parikin päivässä sen sijaan että keskittyisin kuukauden ajan yhteen isoon sivustoon. Olen myös todella yllättynyt siitä, etten toistaiseksi ole kokenut sen suurempaa inspiraation puutetta – itse asiassa aivan päinvastoin! Pää suorastaan pursuaa ideoita ja inspiraatiota, sekä duuneihin että omiin projekteihin liittyen. Tiedä sitten onko se vain kesä ja valoisuus, mutta ainakin otan siitä kaiken ilon irti.

Päivä 26 – Pelkään

Suurin pelkoni on ehdottomasti se, että jollekulle läheiselle ja hyvin rakkaalle ihmiselle tapahtuu jotain. Jos joku ei tyyliin vastaa puhelimeen, alan nopeasti pelätä että jotain on sattunut (enkä kuitenkaan osaa itse vastata siihen perhanan luuriin tyyliin koskaan, eheh). Toinen pelko on tietysti se että kissoille käy jotain, varsinkin kun itse ei ole läsnä naukujien päivittäisessä arjessa.

Lisäksi pimeä sekä korkeat paikat ahdistavat jossain määrin. Hämähäkkejä ja muita ötököitä (paitsi päiväperhosia ja leppäkerttuja) inhoan syvästi. Myös hautausmaan liian tuttavalliset oravat ovat jokseenkin pelottavia. Toisinaan tunnen pientä pelkoa prätkän tai auton kyydissä, vaikka kuski olisikin ajamisensa erinomaisesti hallitseva.

Viime viikonloppuna tapahtui tosiaan niin, että sunnuntaina löysin itseni Vantaalta. Sinänsä se ei ollut mikään yllätys, koska ajoin sinne ihan itse ja mukanani oli Peugeotillinen tyttöjä yhdellä hevilettimiehellä lisättynä. Paikka oli Korso, tapahtuma Ankkarock ja sää niin lämmin, että ensimmäiseksi (= sen jälkeen kun Feline oli saanut ostettua itselleen festariarskat) oli käytävä bajamajassa poistamassa sukkikset farkkushortsien alta.

Jenni Vartiaiselle annan ison sydämen! ♥ En ollut neitiä aiemmin nähnyt livenä, mutta aivan varmasti menen keikalle uudestaan tilaisuuden tullen. Jenni oli ihanan energinen ja nätti ja lauloi ihanasti. Niin ja tuo asu, ihan mahtava! Katsoin ensin, että kyseessä on raidallinen maksimekko mutta sitten tajusin, että se onkin housuhame jättimäisillä lahkeilla.

Ei oikeasti, miten kukaan voi olla noin kaunis??!

Jenniä kuunneltiin Felinen kanssa pääasiassa vähän kauempana maassa istuskellen, pari kertaa käytiin kameran kanssa lavan edessä heilumassa. Siinä alkuiltapäivästä oli aivan järjettömän kuuma, hiki vaan valui pitkin naamaa vaikkei muuta olisi tehnyt kuin istunut paikallaan.

Felinen teemavärit oli musta ja pinkki.

Valitettavasti jouduttiin jättämään Jennin keikan loppu väliin, sillä piti kipsutella ajoissa toiselle puolelle aluetta kun Viikate aloitti keikkansa heti Jennin jälkeen. Matkalla bongattiin kaksi poliisihevosta, mistä oli ihan pakko napata kuvakin. Mikäs siinä festareita valvoessa hepan selästä käsin.

Ei päästy ihan eturiviin, koska lavan edustalla parveili jo fiftarimekkoiset etuheittotytöt – vajaa kaksi tuntia ennen sitä keikkaa. Hei haloo, ei festareilla mennä viemään parhaita paikkoja samalla lavalla aiemmin esiintyvien artistien kuuntelijoilta!! Osa sentään tiesi biisejä – lauloi mukana ja taputti – mutta varsinkin ihan mun edessä oleva likka ärsytti suuresti, kun se vaan nökötti siinä selvästikin Viikatteesta välinpitämättömänä.

Ankkarockin keikka oli Viikatteen viimeinen keikka tänä kesänä ja tietyllä tapaa se olikin vähän erilainen kuin muulloin, rennompi ja railakkaampi. Verrattuna DBTL:n settiin Korsossa kuultiin vähän eri biisejä. Eräs kaunis päivä tuli jälleen (oi ne rummut! ♥), mutta mm. Kuolleen miehen kuplettia ei kuultu lainkaan ja sen sijaan soittivat Ei enkeleitä. Sinänsä tietysti ihan jees, ettei jokaisella keikalla ole täysin samaa biisilistaa.

Ennen viimeistä kappaletta Kaarle tahtoi kohottaa maljan: kesälle, keikoille ja ennen kaikkea kuulijoille. Viimeisenä yhtye soitti odotetusti Kuu Kaakon yllä – ja vetivät muuten niin täysillä ettei koskaan ennen!

Viikatteen jälkeen istuskelin hetken eväitä (= kuorittuja avomaankurkkuja sekä kirsikkatomaatteja) mutustaen, kunnes lähdin vaeltamaan pääporttien huudeilta kohti alueen kauimmaista osaa. Matkalla kuulin Samuli Putron lopettelevan keikkaansa, ja jonkun ajan kuluttua toisella lavalla aloitti Disco Ensemble. Kiertelin lavojen välimaastossa olevia kojuja, lähinnä ihmettelin mitä kaikkea siellä olikaan.

Jossain vaiheessa otin suunnan takaisin porttien lähellä olevaa lavaa, jossa jo The Baseballs jammaili yleisön kiljaisujen siivittämänä. Liityin Felinen ja heviletin seuraan anniskelualueelle, josta kuuntelin pesäpalloja useamman biisin verran.

Toiset mukana tulleet kaverit bongasin mennessäni takaisin toisten lavojen suuntaan, niiden kanssa kuuntelinkin sitten Mokomaa. Mulla alkoi nälkä hiljalleen kurnia mahassa, joten lähdin tutkailemaan sapuskavaihtoehtoja. Meinasin ensin ottaa siskon suosituksesta kevätkääryleen, mutta pepperonipizza vei lopulta voiton – varsinkaan kun en löytänyt niitä kääryleitä mistään…

Pizza seuranani istahdin nurmikolle ja seurasin siinä samalla mulle ennestään tuntemattoman bändin keikkaa. Against Me! oli yhtye, ei mitään ihmeellistä muttei mitään huonoakaan musiikkia. Tuhottuani pizzan napsin muutamia kuvia, kun kamera nyt sattui mulla olemaan (meillä oli siis siskon G11 mukana).

Maha täynnä suuntasin jälleen toisille lavoille ja perille päästyäni ensimmäinen, mitä lavalla näin, oli herra Monroe keikkumassa lavan reunassa olevassa pystypalkissa. Aikamoinen show oli päällä, vaikka Monroelta oli kuulemma kaksi kylkiluuta poikki.

Monroen keikalta siirryin sujuvasti viereiselle lavalle odottamaan toista uutta tuttavuutta. Jonkun aikaa sainkin kyllä odotella, mutta lopulta Enter Shikari tuli räminällä lavalle. Konemusiikin ja rokin yhdistävät kappaleet kuulostivat mielenkiintoisilta, ja laulajan poukkoilemista katsellessa alkoi itseäkin ihan hengästyttää.

Lähdin vielä kerran käymään pääportin suunnalla, kun koko muu seurue oli siellä myös. Ismo Alanko oli lavalla ja sitä tuli kuunneltua siinä samalla kun istuskeli anniskelualueella, muut joivat kaljaa ja mä vaan hengailin. En tosin kovin monen biisin verran siinä ollut, sillä toisella lavalla esiintyvän The Soundsin keikan alku läheni kovaa vauhtia. Siellä vasta oli paljon porukkaa! Vaikka tultiin Felinen ja T:n kanssa paikalle ennen keikan alkua, ryysis lavan edessä oli jo hurja. Onneksi keikan edetessä ihmisiä kaikkosi edestä ja viimeisten kappaleiden aikana olin jossain viidennessä rivissä lavalta katsottuna. Räpsin kuvia ihan hulluna, vaikka ilta pimeni ja suurin osa kuvista tärähti… Oli siellä joukossa sentään siedettäviäkin ruutuja.

Maja Ivarsson oli yhtä upea kuin ennenkin, miten joku voikin näyttää niin hyvältä mikroshortseissa vuodesta toiseen? Biisejä soitettiin niin uusimmalta Crossing The Rubicon -levyltä kuin sitä edeltävältä Dying To Say This To You -levyltä, ja tulipa ensimmäiseltäkin lätyltä mm. Seven Days A Week sekä Living In America. Hienointa oli ehkä Night After Night, kun kaikki huojuivat musiikin tahdissa ja yleisömeri oli täynnä sytkäreitä ym. valonlähteitä.

Niin mahtava keikka että harmittaa ihan pirusti, kun en viime vuonna joulun alla päässyt The Soundsin klubikeikalle täällä Turussa.

Kotimatkalle lähdettiin aika pian ruotsalaisten kadottua lavalta, kesti tosin aikansa ensin päästä ihmismassan mukana pääportille ja siitä eteenpäin autolle. Osa porukastamme jäi Helsinkiin ja kotimatka taitettiin kolmeen pekkaan, viimeisen 50 km ajelin yksinäni Salosta Turkuun. Pikkasen meinasi väsyttää, mutta ehjänä selvittiin perille – mä avasin kotioven aika lailla puoli kahdelta yöllä.

Jenni Vartiainen – Seili [2010]