AvainsanaLainasanat

Juhannus tuli, juhannus meni – yllättävän nopeasti kolme vapaapäivää katoaa johonkin. Tarkoitukseni oli kirjoitella viikon takaisen Provinssin tapahtumista, mutta perjantaina ja lauantaina en pahemmin koneella istunut ja sunnuntain datailut olivat pääosin työjuttuja. Kuvia selatessani tajusin, etten mitenkään saisi tungettua koko reissua yhteen postaukseen, joten tässä siis tulee ensimmäinen osa.

Mitäpä se muutakaan tarkoittaa kuin postauksen verran pelkkää Viikatetta! Kuvasin keikalla sinänsä vähän “normaaliin” verrattuna, mutta kas kummaa miten monta hyvää otosta kuvasatsista löytyikään. Yhtyeen pyrotekniset tehosteet tosin saattavat vaikuttaa asiaan, näyttivät meinaan aika huisilta perusmeiningin päälle lisättynä. Luvattuja tissejä ei kyllä lavalla näkynyt, ei edes manboobseja…

Siirryttiin lavan eteen puolisen tuntia (vai vähän enemmän?) ennen keikan alkua, joten kakkosriviin oli tyytyminen. Kyllä taas laittoi ärsyttämään osa eturiviläisistä, joita keikka ei näyttänyt kiinnostavan piirun vertaa. Ei tartte jumaskega iskeä sitä persettään eturiviin, jos lavalle nouseva artisti ei innosta!! No, eipähän ainakaan pyrot kuumottaneet liikaa tokassa rivissä ja kuviakin sai ihan hyvin. Kamerana siis siskon Canon PowerShot G11, kääntyvä näyttö on keikkakuvauksessa aika pop.

Keikan biisilista oli suht perus, parilla poikkeuksella höystettynä. Suurin yllättäjä oli ehdottomasti helmikuun juhlakeikallakin kuultu Yönseutu, ihan mahtava kuulla se livenä uudestaan! Varsinkin kun nyt olen kyseistä kappaletta renkuttanut kotona lähes laittoman usein. Pohjoista viljaa ja Kuolleen miehen kupletti kuultiin, Tie ja Eräs kaunis päivä taas olivat tästä setistä jääneet ulkopuolelle. Jaksan myös ihmetellä miksi jälleen kerran listassa oli mukana Tanssi, joka ei ole mitenkään ihmeellinen ja edustaa mielestäni sitä “vähiten hyvää” Viikatetta. Siitä vain jotenkin puuttuu se jokin – ja silti kaikki jostain syystä intoilevat siitä.

“Tasatunnein lyö sydän mennyttä aikaa…”

Provinssisetti päättyi odotetusti uusimman levyn nimikkoraitaan Kuu Kaakon yllä, joka omasta mielestäni sopii edelleen erinomaisesti lopetuskappaleeksi. Kaiken kaikkiaan oli kerrassaan hieno keikka, ei voi muuta sanoa! Harmi että tämä jäänee osaltani tämän vuoden viimeiseksi keikaksi, kun ainakin tällä hetkellä Viikatteen keikkakalenteri ammottaa tyhjyyttään. Vaan eiköhän pojat ole keikkataukonsa ansainneet, ensi vuonna sitten uudella tarmolla taas. ;)

(Kaikki kuvat © mää itte; elähän kopioi ilman lupaa jooko!
Vaikka mitä kukaan tällaisilla nettilaatuisilla pikkukuvilla tekiskään…)

Viikate – Noutajan valssi [2000]

Tänään olen miettinyt sitä hetkeä kun ihminen vetää viimeisen henkäyksensä. Miltä silloin tuntuu? Mitä ajatuksissa liikkuu? (Olettaen siis että henkilö on tajuissaan ja järjissään.) On vaikea kuvitella minkälainen on se vihoviimeinen sekunti elämässä. Ehkei sitä edes ehdi tajuta, että tässä tämä nyt sitten oli. Ehkä kaikki vain pimenee, kuin lampun sammuttaisi.

Kuolevasta itsestään ei ehkä mahdollisesti tunnu niin pahalta, mutta miten hirveästi sen täytyykään sattua jos joutuu näkemään rakkaimpansa siirtyvän ajasta ikuisuuteen. Toivottavasti sinä hetkenä unohtaa jokaisen riidan tai ikävän hetken, ja mieleen tulvahtaa sen sijaan kaikki ne hyvät muistot yhdessä. Se onni mikä oli, kun toinen oli siinä.

Jälleen on poistunut hieno ihminen tästä maailmasta. Muistutus meille jäljelle jääneille siitä, miten lyhyt ja hauras ihmiselämä loppujen lopuksi onkaan. Kunpa aina muistaisi elää päivän niinkuin se olisi viimeinen, sillä koskaan ei tiedä milloin se päivä koittaa. Eikä vain rakastaisi, vaan muistaisi myös näyttää sen rakkailleen.

Pois aurinko painui, lankesi ilta
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
Eino Leino

Lepää rauhassa J.

Amélie Soundtrack [2001]

Viime viikon lauantain Aamuset sisälsi itselle liiankin tutun naaman.

Sain jokin aika sitten blogin kautta sähköpostiini yhteydenoton, tulisinko haastateltavaksi kyseiselle Kadun tyyli -palstalle. Mikä jottei, tuumasin ma ja sovin tapaamisen toimittajan kanssa kaupungille. Hetken siinä höpötin tyyliasiaa ja tällainen oli tulos:

Hillitysti mustaa ja valkoista

Tyylikkääseen mustaan takkiin sonnustautunut Jose (nimi muutettu: jutussa esinnyin oikealla nimelläni) kiistää ensin olevansa naisellinen pukeutuja.
– Tai no, ehkä tyylini on naisellinen sillä käytän aika paljon hameita. Tosin tulevana keväänä voisin ottaa taas farkut käyttöön. Olen ennenkin ollut farkkutyttö, hän pohtii.
Hän kertoo pukeutuvansa tunteen, eikä niinkään muodin mukaan ja tyylinsä elävän koko ajan.
– Ennen saatoin käyttää kaikkia värejä ja välillä minulle siitä huomautettiinkin. Nykyään pukeudun paljon hillitymmin. Musta ja valkoinen voivat olla pohjavärit ja niihin lisään jonkin kirkkaan värin, hän kertoo.

Oli muuten yllättävän vaikeaa kuvailla omaa tyyliään! En ole koskaan tainnut soveltua oikein mihinkään selkeään tyylisuuntaan, vaan miksannut eri jutuista omannäköiseni kokonaisuuden. Ehkä sen takia vaatekaappi on täynnä toisiinsa yhteensopimattomia vaatekappaleita? Paljon siellä on kaikkea ihanaa, mutta niiden yhdistäminen on välillä aivan uskomattoman vaikeaa. Eikä asiaa tietystikään helpota intin jälkeen kertyneet lisäkilot, jotka sulkevat tietyt asut kokonaan pois käytettävistä… Ovat muuten todella tiukassa ne kilot, eivät tunnu katoavan mihinkään vaikka miten yrittäisi – päinvastoin, lisää vaan pukkaa. Jaa mikä itsekuri? Nevöhöörd.

(Lehden kuva ja teksti: Kristiina Siivonen.)

U2 – How To Dismantle An Atomic Bomb [2004]

Tänään juhlittiin Miron 4-vuotissyntymäpäivää. Oikeasti nuori herra on syntynyt 24. joulukuuta, mutta silloin on aina toisenlaista aktiviteettia – heh heh – joten synttäreitä on aina juhlistettu vasta uuden vuoden puolella. Lahjaksi veimme puoliskon kanssa Uppo-Nallen kootut runot, joka oli omassa lapsuudessani yksi ehdottomia suosikkejani. Sain kirjan 2-vuotislahjaksi ja sitä luettiin monen monta vuotta! Sen on kyllä näköinenkin, kirjan kulmat ovat ihan kärsineet ja pikku-Jose on nerokkaasti piirrellyt kuulakärkikynällä vähän lisätaidetta sivuille…

Synttärisankari oli selvästi odottanut kekkereitään. Heti ovesta astuessamme ensimmäiseksi tuli toiveikas utelu oliko meillä jotain lahjaa mukana, ja hetken kuluttua pohdiskeltiin jo milloin oikein saa leikata kakkua. :) Neljä kynttilää sammuivat helposti puhalluksella, kakun aloittaminenkin sujui mallikkaasti äidin avustuksella. Ja oli muuten herkullista täyskäriä!

Lastenkekkerit kun olivat, paikalla oli toki myös näitä nuoremman sukupolven vieraita. Välillä leikittiin paketeista paljastuneilla uutuusleluilla, välillä taas eteinen sai pikkutuoleista kasattuine laitureineen(?) toimia uimapaikkana. Tavallaan aika käsittämätöntä mistä kaikesta lapset ideoita leikkeihinsä oikein keksii! Sellainen mielikuvitus kun jäisi myöhemmällekin iälle käytettäväksi.

Kuvailin ensimmäistä kertaa myös tällaista suloista (eikä tarvitse kenenkään tutun turhaan pyörtyä tässä kohtaa, että mä käytin jostain lapsesta adjektiivia suloinen… :P) poikaa:

Miron serkku Eino (viittä vaille 9 kk) vähän hämmästeli Nikonin tarkennuksen apuvaloa ja tykkäsi kääntää katseensa pois aina juuri sillä hetkellä kun suljin räpsähti. Yleisesti ottaen Eino vaikuttaa niin rauhalliselta, että sellaisen kanssa ehkä jopa minä voisin tulla toimeen. Harmi kun lapsia hankkiessa ei voi tehdä tilausta minkälaisen yksilön sieltä ottaa vastaan. ;) Lisäksi mitä tuohon asiaan ylipäänsä tulee, voisin itse tahtoa skipata myös raskaanaolon, synnyttämisen, imettämisen, vaipanvaihdon… Ja niin edelleen ja niin edelleen. (Juu ei ole vauva-/lapsijutut mua varten ei.)

Ihmiset tahtovat kaikenlaista,
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa.
Elämä kuitenkin yhtä ja samaa.
Iloon ei tarpeen tavaraa hankkia.
Onneen ei tarvita edes pankkia.
Elina Karjalainen: Uppo-Nallen kootut runot

Chisu – Vapaa ja yksin [2009]

Uusi vuosi ja uudet kujeet, as they say. Ainakaan parina viimeisenä vuotena en ole mitään sen kummempia lupauksia tehnyt, enkä tänäkään vuonna ajatellut tehdä varsinaisesti lupauksia. Kutsuisin niitä ennemminkin tavoitteiksi tai ehkä alkaneen vuoden pääasiallisiksi linjanvedoiksi. Eeva kiteytti loistavasti jokaisen uuden vuoden käynnistymiseen liittyvän hienouden:

Uudenvuodenlupausten idea ei ole se, että ne pidetään. Niiden idea on edes kerran vuodessa uskoa, että minusta on tähän ja että kaikki voi olla paremmin, ihmeellisempää ja hienompaa.

Vuonna 2011 omana tavoitteenani on…

• löytää taas liikunnan ilo ja hyödyntää Elixian tuntitarjontaa ahkerasti. Kelien salliessa tarkoitus olisi myös liikkua enemmän ulkoilmassa esim. pyöräillen.
• opetella herkuttelemaan kohtuudella.
• tehdä edes yksi reissu jonnekin kauemmas kullan kanssa. Tällä hetkellä eniten houkuttelisi Berliini, Pariisi, Budapest, Istanbul tai joku Puolan kaupunki…
• jatkaa hiusten kasvatusta, jotta ne joskus olisivat ihan oikeasti pitkät.
• syödä vähemmän ulkona. Heseilyt jätän kokonaan, ainoastaan pehmistä tai pirtelöä sallin itseni käydä joskus hakemassa.
• täydentää vaatekaappia järkevillä ja laadukkailla vaatekappaleilla. Loputkin turhat, pari kuukautta miellyttävät ostokset saisivat jäädä tekemättä.
• ennen kaikkea: viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa.

Onnea, iloa, ihania hetkiä ja omanlaisia tavotteita myös muille tähän uuteen vuoteen!

Madonna – Hard Candy [2008]