AvainsanaIhastuksen huokaus

Terveisiä Vepsäläiseltä!

Siellä vietettiin tänään uusitun myymälän VIP-kutsuvierasiltaa (ts. mukaan pääsi ihan vaan sillä että osasi paikalle eksyä), jonka järjestelyissä oli mukana myös Divaani. Olin vastaavassa tapahtumassa viime syksynä äiti seuranani, joten päätin lähteä tälläkin kertaa inspiroitumaan. Äitiä tosin en saanut mukaani, mutta sen sijaan nakitin rakkaan avomieheni seuralaisekseni.

Aloitimme nappaamalla tarjoilupöydästä mukaamme juotavaa sekä pikkunaposteltavaa, joiden kera istuuduimme aivan mielettömän upeiden nahkasohvien syleilyyn. Tuollaiset kun joskus saisi omaan kotiin! Punaisen sävy oli juuri täydellisen pehmeä (sekä vaikea saada kuvaan oikein) ja sohvien muoto ihanan simppeli, lisäksi niissä oli vielä hyvä istuakin. Tykkäsin myös tuosta sohvapöydästä, vaikken yleensä mistään lasisista pöydistä välitä. Mutta tuo oli hurmaava kaikessa yksinkertaisuudessaan: se oli kuin pitkä levy, joka oli taivutettu seisomaan jaloillaan pöydän malliin. Voisikohan tuollainen toimia pleksistä tai vastaavasta tehtynä?

Toivuttuani sohvien ja levypöydän aiheuttamasta ihastuksesta lähdettiin kiertelemään.

Paljon ihania värikkäitä Fatboy-säkkituoleja.

Joku tämän tyyppinen sänky on haaveissa sitten joskus kun on isompi makuuhuone.

Näistäkin tykkään! Pakko ehkä hankkia tuollaiset tulevaan kotiin, sitten joskus. Sohvapöydän kaveriksi? ;)

Yksi hienoimmista lampuista, jonka olen nähnyt! Tuossa on siis peililevyjä pienten hehkulamppujen ympärillä, ja noita lamppu + levy -komboja oli tuossa lampussa muistaakseni seitsemän peräkkäin. Hurjan kokoinen, mutta todella näyttävä ja todella jännä! Peileissä on värikalvoja tms. jotka saavat aikaan sen, että koko lamppusysteemin väri vaihtelee sen mukaan mistä suunnasta katsoo ja minkälaista valoa on ympärillä. Olisin varmasti jäänyt tuijottelemaan (ja kuvaamaan) tuota useaksi tunniksi, ellei mies olisi repinyt mua kädestä pitäen pois lamppuosastolta.

Laitetaan muistiin: lamppu on Lirio by Philipsin malli nimeltään LUMEN ja sitä saa myös hieman lyhyempänä viiden lampun versiona. Hinta useampi sata euroa, taisi jopa olla lähemmäs tonnin.

Läähätin lisää lamppuja: pitkäaikainen unelmani Block Lamp sekä uudempi ihastus Work Lamp.

Tässä vaiheessa seuralainen alkoi jo vähän väsähtää ja/tai tylsistyä.

String-hyllynkin huolisin omakseni oikein mieluusti, väri tosin olisi hankala päättää…

Viimeiseksi iskin silmäni Ekobon bambukulhoihin, joita olisi tehnyt mieli kantaa kotiin useampi. Erityisesti tuo mintunvihreä houkutteli, ehkä mulla on joku kausi menossa?! Harkitsin vakavasti tuollaisen keskikokoisen kulhon ostamista, mutta päädyin illan tapahtuma-alesta (kaikki tuotteet -15 %) huolimatta jättämään sen vielä toistaiseksi kauppaan. Olen nyt alkanut syödä enemmän appelsiineja, ja niille tuollainen olisi aika passeli säilytyspaikka… Arabian ikivanhaan luumukulhoon kun eivät normaalikokoiset appelsiinit mahdu kovin hyvin.

Että sellaista sisustusinspiraatiota tällä kertaa. On se hyvä ettei me olla rikkaita, muuten varmaan ostelisin kotiin kaikkea ihanaa ja olisi jokainen neliömetri tehokkaasti täynnä tavaraa. ;)

Törmäsin yhtenä päivänä työjuttujen sekamelskassa kuvaan, jonka nähtyäni en hetkeen pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Mintunvihreät farkut, just sitä täydellistä mintunsävyä! Kuvan versiot ovat Dieselin, hintaa oletettavasti enemmän kuin tuollaisista ns. hetken huuma -farkuista viitsii maksaa. Olisikohan mikään edullisemman hintatason pulju innostunut väristä?

Harvoin innostun mistään kausijutuista, mutta minttufarkuissa olisi ainesta. Todennäköisesti jopa pidempäänkin ystävyyssuhteeseen, rakastanhan mä punaisia farkkujanikin edelleen syvästi. (Ne vaan eivät enää mahdu jalkaan. Toistaiseksi.)

Saattaisi toki hyvinkin olla, että mintunvihreää sovittaessa jalkaan todellisuus iskisi vasten kasvoja eikä väri näyttäisikään yhtään niin hyvältä mun päällä kuin rimppakinttuisilla (no on ne muhun verrattuna sellaisia!) malleilla. Olisi silti mielenkiintoista kokeilla. Paljasta vatsaa en kyllä suostu näyttämään napapaitatyyliin, ne hetket tulevat edelleen kammottavina välähdyksinä mieleen vuosituhannen taitteesta. Kiitos mutta ei mulle kiitos.

(Kuva: denimology.com.)

Juanes – Mi Sangre [2004]

Eilen tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun maailma mun silmillä nähtynä muuttui täysin.

Kirjoittelin vuosi sitten pitkät pätkät niin varsinaisesta leikkausoperaatiosta kuin myös siihen valmistautumisesta, mutta sen jälkeen en ole asiasta tainnut mainita kuin ohimennen jotain pientä. Nyt näin ensimmäisen vuoden jälkeen voisi olla sopiva aika pienelle jälkipuinnille.

Tärkein asia varmaankin on itse näkökyky. En ole käynyt testaamassa näköäni missään virallisesti, mutta uskoisin sen olevan suunnilleen se 1.0 mihin laseroinnilla tähdättiinkin. Toisinaan tuntuu kuin vasen silmä näkisi heikommin, mutta sekin on kausiluontoista ja vaivaa lähinnä valokuvatessa kun katson oikealla silmällä etsimestä ja pidän vasenta silmää kiinni. Pitkään kuvatessa menee jopa minuutteja ennen kuin näkö vasemmassa palautuu normaaliksi, siksi olenkin koittanut opetella kuvaamaan niin että pidän molemmat silmät auki. Hankaluuksia tuottaa välillä myös pimeällä ajo, kun ei meinaa saada valaistuista numeroista/kirjaimista (kaupungissa siis) selvää, mutta maantiellä nopeustaulut ym. kyllä näkee hyvin.

(Ihan kevyesti läikikäs hiustenväri mulla nykyään! Ei ihme että on viime aikoina ollut bad hair day everyday.)

Ensimmäiset viikot silmiin sai olla jatkuvasti tiputtelemassa yhtä jos toista tippaa, ja seuraavat kuukaudet silmät janosivat lisäkosteutusta. Leikkauksen jälkeiset pari ensimmäistä työvuoroa pölyisessä varastossa (joka siis yleisellä tasolla on todella siisti) menivät mukavasti, kunhan muisti koko ajan pitää tippoja työtakin taskussa. Aluksi tippoja sai laittaa suunnilleen jokaisen keräilyn jälkeen eli 1-2 kertaa tunnissa, silmien totuttua riitti kosteuttaminen taukojen yhteydessä.

Kesällä kuivuuden tunne oli vähentynyt huomattavasti enkä tarvinnut silmätippoja enää mitenkään säännöllisesti. Usein laitoin geelimäistä kosteutusta illalla nukkumaan mennessä, muuten pidin aina varalla esim. meikkipussissa tai työtakin taskussa muutaman Artelac-silmätippojen kerta-annospipetin ja kosteutin niillä sitten tarpeen vaatiessa. Nyt talvella silmät ovat välillä tuntuneet kuivemmilta ja olen taas käyttänyt tippoja useammin, mutta syksyllä saattoi mennä viikkoja etten tarvinnut lisäkosteutusta kertaakaan.

Aurinko häikäisi leikkauksen jälkeen selvästi enemmän kuin aikaisemmin, joten lääkärin antamaa aurinkolasisuositusta noudatti ihan mielellään. Kesällä kuljin arskat silmillä oikeastaan aina paitsi sateella, tosin ensimmäisten kuukausien jälkeen nenällä keikkuivat useimmiten jotkut halpislasit… Ne kuponkiarskat tuntuivat jotenkin liian sporttisilta ja käytinkin niitä lähinnä lenkillä, sen sijaan yhden punnan aikoinaan maksaneet ASOS wayfarer-wannabet olivat ahkerassa käytössä. En mä varsinaisesti mitään eroa huomannut, pääasia kai että jotain oli silmillä suojaamassa.

Tulevaa kesää ajatellen kävin vakkarioptikollani tutkailemassa sattuisiko aurinkolasivalikoimassa olemaan mitään miellyttävää kakkulaa, ja ostin sitten edullisesti Dolce & Gabbanan aurinkolasit viime kesän mallistosta. Ensi kesän malleja ei vielä ollut saatavilla mutta ei haittaa, sillä olen kerta kerralta ihastuneempi noihin. Google osasi näyttää kyseiset lasit myös muissa väreissä, vähänkö nuo olisivat päheät mintunvihreinä! Ruskeita versioita pääsinkin silloin optikolla kokeilemaan, mutta mustat veivät voiton. Valkoiset olisivat ehkä voineet olla jo vähän kovempi kilpakumppani.

Siinäpä sepustukset tästä aiheesta, kysykää lisää mikäli jokin laserleikkaukseen liittyvä askarruttaa mieltä. Saa toki muustakin kysyä jos siltä tuntuu, vastaan jos osaan. Mä jatkan nyt lauantain viettoa rattoisasti leffan parissa, että hei vaan hei!

P.S. Hammaslääkärille en muuten ole vieläkään saanut varattua tarkastusaikaa. Hups.

Eksyin jokunen aika sitten siskon vinkkaamana Iron Fistin omaan nettikauppaan tutkailemaan sale-osaston tuotteita. Siellä olikin vaikka mitä kivaa, joskin syksyllä himoitsemaani järjettömän siistiä luurankohupparia ei valikoimasta enää löytynyt. Sitten silmäni havaitsivat jotain kaunista ja upeaa, nimittäin erään laukun.

Seilorihenkinen veska taitaa ns. viralliselta nimeltään olla Sinking Ships Casual Handbag ja on kerrassaan valloittava. Sinistä, punaista, raitaa, ankkuria, rusettia… Ei kai tuollaista yhdistelmää voi muuta kuin rakastaa? Ja entäs hei laukun sisäosa, ankkureita sikin sokin! Ihan parasta.

Olin jo päättänyt tilata laukun tuolta Iron Fistin kaupasta, vaikka $30 toimituskulut tuntuivatkin hurjilta – itse tuote oli itse asiassa joitakin dollareita kuluja edullisempi. Jostain syystä kuitenkin onnistuin unohtamaan asian aina koneen ääressä ollessani, tällainen vähän lahopää kun olen aina toisinaan. Ei liene vaikea arvata mitä tapahtui kun eilen vihdoin muistin asian oikealla hetkellä? No eihän niitä enää tietenkään ole kyseisessä kaupassa myynnissä, ja tuntuvat olevan loppu kaikkialta muualtakin. Täältä saisi vielä ihan siedettävään hintaan eikä pitäisi tulliinkaan joutua, kun on peräisin Englannista. Hmmmmm.

(Kuvat: huppari, laukku.)

Satuin tuossa selaamaan tammikuun kuva-arkistojani ja tajusin, etten ole lainkaan esitellyt paria ehdottomasti esittelemisen arvoista hankintaa – en vaikka kuvatkin oli jo otettu. Hups. Aina ei vaan voi muistaa kaikkea… Joka tapauksessa, kesän jälkeen toista (ensimmäinen pari oli maiharit loppusyksystä) kaikinpuolin loistavaa kenkähankintaa en halunnut lykätä samaan läjään (välihuomautus: eivät nuo karvavuoriset Conversetkaan hullumpi hankinta olleet…) aleostosten kanssa. Ihan vain siksi, että näin mahtavat popot ansaitsevat oman postauksensa.

Korollisia syys-/talvisaappaita mulla olisi useammat, mutta typerät jalkapöytäni oikuttelevat nykyään sen verran usein että pyrin minimoimaan korkojen käytön. Sen takia myin mm. Thelmat itku kurkussa K-serkulle, ja monen kevät-/kesäkenkäparin suhteen on pakko jossain kohtaa tehdä sama. :’/ Siispä olen tänä talvena ollut täysin edellä mainittujen maihareitten varassa. Niin mahtavat kengät kuin ne ovatkin, kaipasin kuitenkin niiden ohelle pidempää ja hieman salonkikelpoisempaa saapasta – ihan joka asuun ei inttimaiharit oikein istu.

Edelliset siistit saappaat ostin muistaakseni ’06 enkä pariin seuraavaan vuoteen paljon muita käyttänyt. Valitettavasti vaan niissäkin on pieni kiilakorko, joten pidemmät tarpomiset on ne jalassa jätettävä väliin. Maan muututtua valkeaksi törmäsin niin monessa paikassa biker-tyylisiin saappaisiin, että näin sellaisista jo untakin, ja joulun alla aloin vakavasti pohtia olisiko siinä vastaus saapasprobleemalleni. Olin alkutalven aikana kokeillut kaupoissa ties minkälaisia saapikkaita, mutta kaikki olivat jotenkin niin ei mua. Lahjaostosten lomassa juoksin sitten kaupasta toiseen kyselemässä Vagabondin prätkäbuutsien perään – joko ei löytynyt kokoa tai sitten oli ainoastaan sitä matalinta versiota, jonka totesin liian matalaksi.

Vagabondin nettikaupassa oli koot loppu sekä keskimittaisesta että pitkästä Cathy-saappaasta, mutta lopulta Brandos pelasti. Ei postikuluja ja ilmainen palautus olivat viimeinen niitti tilaamiselle, jos popot eivät olisi olleet sopivat niin sitten vain palautukseen enkä köyhtyisi senttiäkään. No, ei mun tarvinnut kovin pitkään asiaa pohtia – kengät tulivat jäädäkseen. Euroja pitkävartisista nahkakengistä sai toki pulittaa, mutta ainakin kestävät kauemmin kuin onnettomat muovikengät (joita nykyään myydään ihan käsittämättömiin hintoihin!).

Toinen esittelemättä jäänyt asia on alelöytö Lindexistä, taisi olla joulun jälkeisellä viikolla kun tuon nappasin mukaani. Suht paksua kangasta oleva pitkä toppi on syksyistä Pink Collection by Narciso Rodriguez -mallistoa, ja sen juju on jännissä epäsymmetrisissä olkaimissa. Jos oikein muistan, mallistossa oli myös mekkoja samanlaisella yläosalla… Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä tuo toppi oli viimeinen laatuaan ja just sopivassa koossa – ja mikä parasta, -70% alessa. Kahdellatoista eurolla lähti Rodriguez mukaani ja olen edelleen erittäin tyytyväinen hankintaani.

(Olen selvästi menossa siihen suuntaan, että ihankivat jäävät kauppaan ja kotiin asti päätyvät vain ne, joista oikeasti tykkään kuin hullu puurosta. Loistavaa. Vielä kun olisi useammin päiviä, jolloin voisin pukeutua muuhunkin kuin kotoisiin lökövaatteisiin… Mainostoimistohommia kun teen kotosalla, ja varastotöissä taas mielekäs pukeutuminen on turhaa a) pölyn ja b) melkein polviin ylettyvän sinisen työtakin johdosta.)