AvainsanaMuistot

Kun vähentää koneen ääressä istumisen minimiin pariksi päiväksi, olo pysyy yllättävän levollisena jopa tällaisella nörtillä. En mä mitään sen erikoisempaa ole tehnyt, kunhan ollut ja nukkunut ja pitänyt seuraa flussaiselle kanssa-asujalle. Niin ja eilen illalla olin kummitädin ja serkkujeni kanssa Muskettisoturit rock-musikaalin katsomossa. Mielenkiintoinen näkökulma klassikkoteokseen ja nauraa sai mukavasti lauantai-illalle sopivan määrän. Kotonakin vielä hihitytti jotkut kohtaukset.

Perjantaina päätin poikkeuksellisesti kävellä töihin fillaroinnin sijaan. Matkalla takistani putosi TAAS yksi nappi, tällä kertaa katosi ihan kokonaan. Illalla kotona havaitsin, ettei takin mukana ollut tullut varanappia. Tietenkään, kerrankin kun sellaista tarvitsisi. Nyt pohdin mistä nappaan napin pois, jotta edes takin kiinnitys olisi toimiva. Muualla napit ovat todellä jämäkästi kiinni, mutta nämä kiinnitykseen osallistuvat ovat olleet aivan rimpuloita ja surkeasti kiinnitettyjä.

Onneksi kevät pisti parastaan eikä asia harmittanut kovin kauaa. Aamulla mennessä oli vielä vähän vilpoinen, mutta iltapäivällä aurinko lämmitti mukavasti. Töiden jälkeen suunnistin kaupungille, matkalla ei olisi voinut olla parempaa fiilistä. Kuulokkeissa soi Lykke Lin uusin, joka on ehdottomasti suosikkilevyni tällä hetkellä. Ja punaiset WeSCin kuulokkeet pitivät hyvin tuulenvireen pois korvia vihlomasta.

Oranssi pikkupokkarini kulkee kätevästi mukana missä vain ja milloin vain. Laatua ei tietenkään voi verrata järkkäriin, mutta kelpaahan tuolla ainakin kirkkaalla säällä räpsiä. Ja hei, kalansilmäefekti!

Idag är en bra dag att hjälpa. Siitä tulikin mieleeni, että pitäisi mennä joku päivä luovuttamaan verta. Tai ainakin yrittämään, parilla viimeisellä kerralla ei ole hemoglobiini ollut tarpeeksi korkealla. Siitä tosin on jo aikaa, joten ehkä nyt voisi olla paremmat tsäänssit.

Päivä 16 – Eka suudelmani

Kuudennella luokalla, “hipoissa” kuten ala-asteaikaisia koululla järjestettyjä diskoja silloin kutsuttiin. Poika kysyi mitäs jos pussattais. Ihan sama, vastasin ujona. Pussattiin kuitenkin, sellainen märän limainen pusu. Seuraava taisikin sitten myöhemmin jo olla parempi, mutta se ei jäänyt samalla tavalla mieleen.

Amy Macdonald – A Curious Thing [2010]

Päivä 7 – Paras ystäväni

Musta on vähän turha tässä iässä enää määritellä, kuka ystävistä on se kaikista paras. Mulla on monta ihanaa ystävää, jokainen omanlaisensa ja erilainen – silti rakkaita kaikki.

Eniten vietän aikaa avopuolisoni kanssa, joka on paitsi kumppani myös läheinen ystävä. Hän on se, jolle soitan ensimmäisenä ja joka tietää musta suunnilleen kaiken. Mulle sopivampaa puoliskoa ei varmasti ole olemassakaan, jotenkin meillä vaan klikkaa kaikki yhteen just passelisti. Täysin samanlaisia emme ole, mutta niissä eroavissa jutuissa sitten täydennämme toisiamme sopivasti. Ja samalla tavalla sekopäisiä ollaan kumpikin, huonot jutut ovat suhteemme perusta. ;)

Pariskunta turbaaneissa pääsiäisenä.

Feline on pikkusisko ja ystävä, vaikka niin ei ole aina ollut. Meidän välistä suhdetta helpotti se kun muutin pois kotikotoa, samoihin aikoihin myös neljän vuoden ikäeromme alkoi tuntua pienemmältä. Nykyään tehdään paljon asioita yhdessä ja siskosta on tullut yksi tärkeimmistä ystävistä. Ikäeroa ei enää edes huomaa, ja usein ihmiset menevätkin vähän sekaisin siitä kumpi oikeastaan onkaan pikku- ja kumpi isosisko. :) Olen hengannut paljon myös Felinen kavereiden seurassa ja sitä kautta mulla on paljon tuttuja siellä sun täällä, mikä on ihan mahtavaa.

Säkylän sotilasvalaa katsomassa siskon kanssa helmikuussa ’08.

Sukulaisilla jatketaan, elämäni olisi paljon köyhempää ilman K-serkkua. K on mua vuoden vanhempi ja ainut naispuolinen serkku, joka on edes vähän lähellä omaa ikääni. Lapsena meillä oli välimatkaa yli 300 km, joten emme kovin montaa kertaa vuodessa nähneet – mutta silloin kun nähtiin niin se oli ihan parasta! Elämä on vienyt K:ta ympäri maailmaa ja välillä on ollut parikin vuotta, ettei olla nähty lainkaan. Opiskelujen loppuvaiheessa asia kuitenkin muuttui ja esim. lukuvuoden 2006-07 asuimme kämppiksinä Jyväskylässä. Nyt K on kotiutunut Helsinkiin, joten mullakin on taas hyvä syy vierailla pääkaupungissa säännöllisesti.

Lapsuudenystävistä eniten elämässäni on läsnä Sansu, jonka kanssa olimme kuin paita ja peppu joskus ala- ja yläasteen aikoihin. Jaoimme myös ihanan teinirakkauden bändiin nimeltä Hanson, mikä jaksaa naurattaa edelleen. ;) Sansu asuu suht lähellä, joskin silti vierähtää välillä kuukausia ettei nähdä. Joka kerta on kuitenkin helppo jatkaa juttua siitä mihin on edellisellä kerralla jääty. :) Sansulla on 4-vuotias Miro, jonka myötä mun lapsikammo on helpottunut huomattavasti.
Toinen lapsuudenystävä, jota treffaan säännöllisen epäsäännöllisesti, on Laitilan suunnalla asuva M. M:lla on monta suloista kissaa ja eläinaiheet ovat aina jutusteluissa vahvasti mukana. Niin ja tottakai vanhojen kouluaikaisten luokkakavereiden ym. kuulumisten kertominen tai niiden pohtiminen. ;)

Jyväskylän aikojen yksi parhaista asioista on ehdottomasti luokkatoverini Akkiki, jonka kanssa myös asuimme kämppiksinä melkein kaksi vuotta. Tapaamme nykyään muutaman kerran vuodessa, viimeksi viikonloppuna, ja se on aina yhtä mahtavaa! Usein harmittaa, että välillämme on se 150 km – olisi niin paljon helpompaa jos asuttaisiin edelleen samassa kaupungissa. Näillä kuitenkin mennään ainakin toistaiseksi, mua houkuttaisi kyllä Pirkanmaalle muutto mutta mies ei ole yhtä innoissaan. Akkikilla on 2-vuotias poika Onni, joka on jatkanut lapsikammoni karistamista siitä mihin Miro on päässyt. Uskallan jo nostaa lapsen esim. tuolille istumaan, se on multa paljon se. Ehkä ensi syksynä uskallan pitää lähisukuun tulevaa vauvaa sylissä..?

Akkikin kanssa baariin lähdössä ’05.

Bloggaaminen ei todellakaan ole turha harrastus, sillä sitä kautta voi saada ystäviä – kuten mä olen saanut Desthean. Tutustuttiin blogin kautta muistaakseni ’07 ja tavattuamme huomattiin, että meillähän on yhteisiä tuttujakin! Eihän se nyt sinänsä ole ihme kun ollaan 50 km säteellä samoilta hoodeilta kotoisin, mutta kuitenkin. Käydään muotitapahtumissa ym. usein porukalla ja yhteisiä projektejakin on aina silloin tällöin, viime keväänä esim. oltiin Felinen kanssa Desthean malleina muotinäytöksessä. Nytkin meillä on menossa kaikenlaista, tosin lavalle mun ei sentään (kai?!) tänä keväänä tarvitse astua.
Myös Santtu on tuttu blogimaailman kautta, tosin meitä yhdistää lisäksi sama osa-aikatyöpaikka Salossa. Nähdään yleensä töissä tai sitten jossain bileissä Salossa, juttua riittää aina niin blogimaailman kuumista tapahtumista kuin valokuvauksestakin.

Lykke Li – Youth Novels [2008]

Päivä 2 – Eka rakkaus

Mulla oli ala- ja yläasteen vaihteessa kyllä poikaystävä (sellaisessa merkityksessä kuin 13-vuotiaalla nyt voi seurustelukumppani olla), mutta en laske sitä ensirakkaudeksi – niin pentuna ei onneksi rakkaudesta vielä tajua mitään. Ensimmäinen “oikea” rakkauteni oli poika, jonka kanssa aloin seurustella 15-vuotiaana.

Se suhde kesti viisi pitkää vuotta, mikä näin jälkikäteen katsottuna tuntuu aivan käsittämättömältä. Siis se että me ihan oikeasti pysyttiin yhdessä niin pitkään! Emme todellakaan olleet mikään ihannepari, luonteiltammekin aivan erilaisia. Riideltiin usein ja välillä melkein erottiinkin, mutta aina kuitenkin jatkettiin yhdessä. Poika oli mua pari vuotta nuorempi ja alle kaksikymppisenä se oikeasti vaikuttaa aika paljon. Suurin osa seurusteluajasta poika oli yläasteella ja mä lukiossa, yläasteen jälkeen poika sitten meni amikseen. Viimeisenä vuotena mä asuin Karjaalla, poika edelleen kotimaisemissa. Silloin ehkä vihdoin aloin aavistella, ettei suhde enää pitkälle kanna.

Mä en saanut osakseni tyttöystävän arvoista kohtelua, välillä tuntui että olin pojalle enemmänkin sisko tai vielä pahempaa – äiti. Enkä siltikään osannut päästää irti, pelkäsin kai liikaa jääväni yksin. Noiden viiden vuoden aikana muutuin sellaiseksi, etten itsekään osannut sanoa kuka ja minkälainen olen. Viimeiset teinivuodet olisi pitänyt olla sitä elämän parasta aikaa, mutta mulla ne valuivat hukkaan. Ainoa asia, jonka menneissä muuttaisin, jos se olisi mahdollista. Toisaalta, ilman kyseistä suhdetta en varmastikaan olisi se ihminen joka nyt olen.

Suhde päättyi sinä syksynä, kun muutin Jyväskylään. Kymmenen päivän sisällä menetin mamman, pappan sekä poikaystävän. Ironista kyllä, kaikista eniten surin päättynyttä suhdetta. Ehkä se oli ainut asia, joka tuli siinä kohtaa yllätyksenä – poika ei osannut tukea mua surussani vaan sen sijaan petti ja jätti. Tavallaan onneksi. Jäätyäni yksin huomasin, etten oikeasti olekaan yksin vaan mulla on ympärilläni ihana perhe ja ihania ystäviä. Ja ne ihanat ovat edelleen tallella. ♥

Tänään olisi mamman 92-vuotissyntymäpäivä. Kyseistä ex-poikaystävää en ole ikävöinyt enää vuosiin, isovanhempia kaipaan joka ikinen päivä.

(Kuvat: we♥it, 1 & 2.)

Anna Abreu – Rush [2011]

Helmikuun lopussa oli laitettava pieni tilaus CDON.comiin, kun Wii-lisävarusteista kertynyt pari euroa vaille kympin alekoodi meni vanhaksi. Mitään varsinaisia suunnitelmia mulla ei tilausta varten ollut, joten päädyin tutkailemaan ensin Viikate-tarjonnan ja sitten alejuttuja. Tällaiset levyt sieltä sitten kopsahti postiluukusta:

• Melkein vieraissa – Tribuutti Leevi & The Leavingsille
• Amanda Jenssen: Killing My Darlings
• Milow: Milow
• Viikate: Linna Espanjassa EP

Viikatteen EP oli ainoa uusi tuttavuus, muut lätyt ovat soineet ahkerasti niin koneella istuessa kuin mp3-soittimesta reissun päällä. Nyt saan ne autosoittimeenkin, jeij! Jenssenin uudempi levy sekä Lykke Lin esikoisalbumi jäivät vielä vähän kaivertamaan mieltä, mutta niiden (ja parin muun) vuoro tulee ehkä seuraavalla kerralla sitten.

Levyhyllyyn on itse asiassa eksynyt pari muutakin uutta levykoteloa: Choralen kakkosalbumi Toisenlainen löytyi Jyväskylästä eurolla(!), Avril Lavignen vanhan Let Go -kiekon sisko löysi kotikotoa. Ja pitihän se Kuu Kaakon yllä -kultapainoskin hankkia ensimmäisen version rinnalle, kun löytyi Anttilan alesta taannoin oikein sopivaan hintaan. Huomaa myös loistavat C-kasetit suoraan 90-luvulta: LOVE techno sekä F1! :)

Kuka arvaa mikä tämä vaatekappale on?

Nokkela päättelee otsikosta, haalarihan se siinä. Tai oikeammin entinen haalari. Kyllä, kyseessä on Jyväskylän vuosieni alkutaipaleella syksyllä ’04 hankittu opiskelijan vakiovaruste. Paitsi että mä olin niin tunnollinen opiskelija, etten koskaan osallistunut yhteenkään haalaririentoon. Lähimmät opiskelutoverit eivät olleet haalari-ihmisiä, joten eipä sitä yksin tullut mihinkään lähdettyä. Ei kyllä harmita, koska a) rahaa riitti muuhun ja b) mulla oli silti maailman ihanimmat opiskelukaverit. ♥

Sinä aikana kun olin Jyväskylän amk:ssa kirjoilla, tarkalleen ottaen elokuusta 2004 huhtikuuhun 2008, käytin haalareitani kerran. Se oli joku vappu, muistaakseni vuonna 2006, ja vietin vappua Turussa – selvinpäin. Olin juuri ollut ensimmäistä kertaa mediatekniikkaristeilyllä eikä alkoholi jostain syystä maistunut, kun olisi heti perään ollut vappu juhlittavana – pyörin siis jokirannassa uudenkarheat haalarit päällä kuskin ominaisuudessa. Siitä vapusta ei edes ole yhtään kuvaa.

Ja tuolta näyttää haalarini nykyään. Olin Felinen mukana viime viikolla tsekkaamassa turkulaiset Tursajaiset, ja siellä satojen haalareiden keskellä ajattelin haikeasti ja ehkä hieman säälienkin omaa, edelleen iskemättömältä näyttävää univormuani. (Käytin haalareitani itse asiassa toisenkin kerran, vappuna ’08 – lähinnä sen kunniaksi että olin valmistunut viikkoa aiemmin.)

Sitten syntyi idea: minäpä tuunaan haalarista itselleni GOOMailuasun! Ajatuksena oli tehdä shortsipuku, mutta vetoketju (siis millaisessa haalarissa ihan oikeasti on vetoketju eikä nappeja!!?) ja jättimäinen koko (ts. haarat roikkuivat polvissa) pakottivat tuunaamaan sittenkin hamemallisen. Hihat irti, hiha-aukkoja pienemmäksi, kavennus kyljistä ja takapuolesta, lahkeet poikki – siinä se noin periaatteessa. Plus vähän mustaa pitsiä hihansuihin. Hauskinta tässä tosiaan on se, että tein tuon about kokonaan itse! Peruskoulussa olin rättikässässä yhteensä puolitoista vuotta ja rapiat, sen jälkeen olen vähän jotain tehnyt äiskän avustuksella, eli kaiken kaikkiaan käsityötaitoni ovat lähellä surkeaa. Siksi olenkin erittäin ylpeä tästä tekeleestäni. Olen rikkonut siinä ehkä kaikkia mahdollisia ompeluun liittyviä sääntöjä, mutta ainakin se näyttää siltä miltä pitää.

Tursajaismerkki pääsi tietysti heti kiinni helmaan, sinne samaan joukkoon muiden haalarimerkkieni kanssa – joista kaikki paitsi GOOM-merkin olen saanut valmistumiseni jälkeen. Ja itse asiassa GOOMillakin olin silloin niin, että mulla oli ainoastaan opinnäytetyö viimeistelyä vaille kesken. Noh, nyt on hyvä käydä tällaisissa kaikenkarvaisissa häppeningeissä, kun ei enää tarvitse huolehtia siitä että selviytyykö seuraavana päivänä kouluun vai ei. ;)

Kangasta haalarista jäi tietystikin hihojen ja lahkeiden verran. Koska ompeleminen olikin yllättävän kivaa eikä äidiltä lainattu vanha ompelukonekaan ryttyillyt sen kummemmin, päätin hyödyntää vielä toisen lahkeen painatuksen ja tekaisin pikkuveskan:

Tuo kainalossa ajattelin huomenna heilua laivalla, sinne mahtuu erinomaisesti kaikki tarvittava lompakosta ja kännykästä kameraan sekä meikkipussukkaan. Mekon aion kursia vyötäröltä vähän tiukemmaksi vyöllä (niitti sellaisella luulisin) ja todennäköisesti lisäilen taskuihin sekä rintamukseen vielä muutaman pinssin tms. Ei näytä sitten ehkä ihan niin tyhjältä tuo etupuoli, takanahan tuolla on koko selkäosan peittävä JAMK/mediatekniikka-logo.

Ei muuta kuin pakkaamaan ja sen jälkeen nukkumaan, mars!

@junkmail – Karu totuus [2004]