AvainsanaVink vink

Toukokuu humahti ohi ihan huomaamatta, ihan hurjaa että huomenna on jo “virallisesti” kesä! Kulunut kuukausi oli täynnä tapahtumaa, tänään viimeisenä päivänä vielä juhlittiin suvun kahta tuoreinta ylioppilasta koleahkossa kevätsäässä. Jouduinpa itsekin kaivamaan valkoisen lakkini naftaliinista ja painamaan sen päähäni kuvaussession merkeissä, kun mummi halusi kynnelle kykenevät jälkeläisensä lakit päässä kuvaan. Omista juhlista on vierähtänyt jo 11 vuotta, kieltämättä paljon on elämässä tapahtunut sen jälkeen. Lisäksi mulla on edessä nyt viimeiset pari viikkoani kaksikymppisenä ennen kuin siirryn seuraavalle vuosikymmenelle, se vasta hullulta tuntuukin.

Pyhä tarkoitukseni ei ollut suinkaan päivitellä ajan kulumista, vaan vinkata (sekä laittaa itselleni muistiin) eräästä mainiosta teestä, josta on muodostunut yksi ehdottomista lemppareista. Olen vihreän teen ystävä ja helsinkiläisen Théhuoneen Sencha 8 on ehkä parasta vihreää teetä mitä olen juonut. Listan mukaan se sisältää senchaa, genmaichaa, karpaloa, punaisia ja keltaisia ruusunnuppuja, ruusun terälehtiä, aromia sekä krysanteeminkukkia; maku on mielestäni kepeä ja aina yhtä toimiva. K-serkku tätä mulle joskus antoi olikohan se nimipäivälahjaksi ja sille tielle jäin, pakko aina hankkia lisää kun paketti on tyhjentynyt.

Äitini on aikamoinen alehaukka ja bongailee aina kaikkialta jos jonkinlaisia tarjouksia. Kiitos äidin ja Grouponissa myynnissä olleen diilin, päädyimme taannoin porukalla syömään Ravintolalaiva Cindyyn. Teatterisillan kupeessa oleva Cindy oli mulle uusi tuttavuus ruokapuolen osalta, joskus olen toki kannella istunut kesäjuoma kädessä.

Meillä oli pöytävaraus perjantai-iltana seitsemältä. Cindy osoittautui viihtyisäksi ja ainakin tuolloin mukavan rauhalliseksi paikaksi. Lahjakortin hintaan kuului vapaavalintaiset alku-, pää- ja jälkiruuat; juomat tilatiin sitten erikseen. Valitsin alkuruuaksi fenkolikeittoa, paahdettua korvasientä ja spelttinäkkäriä. Olen vasta viime aikoina oppinut pitämään keitoista lounaalla, joten tässä oli sopiva sauma testata kerrankin alkupalakeitto ravintolassa. Enkä joutunut pettymään, sillä kokonaisuus hiveli paitsi näköaistia myös makuaistia. Ehkä inan turhan suolaista, tosin mä käytän muutenkin suolaa aika hintelästi.

Koska ruokavaliooni ei pääsääntöisesti kuulu siipikarja eikä punainen liha, valittavakseni jäi kala- tai kasvispääruoka. Päädyin kasvisvaihtoehtoon, joka oli valkosipuli-yrttivoissa paistettua munakoisoa, porkkanaa, punajuurta ja sieni-sipulipiirasta. Annos näytti kovin pieneltä, mutta se oli harhaa eikä todellakaan jäänyt nälkä tuon jälkeen. Tykkäsin tosi paljon makujen kokonaisuudesta, kaikki osat jotenkin tuntuivat sopivan yhteen. Mmmm, tulee vesi kielelle kun tätä muistelee…

Jälkiruuista olisin voinut ottaa yhden jokaista, mutta listaa vilkaistuani tiesin heti mitä halusin kokeilla kaikista eniten: lakritsi crème brûlée ja sitrussorbettia. Kaiken tyyppiset paahtovanukkaat ovat mun mieleen, joten aavistelin tämänkin osuvan makuhermooni – ja niin se kyllä tekikin. Aivan mielettömän ihanaa! Lakritsi ei maistunut kovin voimakkaalta, mutta juuri sen verran että se pysyi mukana sitruksisen sorbetin maun kanssa. Ah, tätä menen kyllä taatusti syömään uudestaankin (ja samaa tuumaili sisko omasta annoksestaan).

Myös palvelu oli ystävällistä ja ihan toimivaa, eli Cindy-kokemus oli kaikkiaan varsin positiivinen. Vastaavia diilejä pyörii Grouponissa aina silloin tällöin, kannattaa kuikuilla mikäli kiinnostaa ruokailu erinomaisella hinta-laatusuhteella. Yhden henkilön sapuskoille tulee hintaa pari kymppiä ja rapiat, ei siis todellakaan kallista lystiä. Normaalin hinnaston mukaan tuo mun setti olisi maksanut 34 e, mikä sekin on vielä hyvin siedettävä hinta Cindyn tarjoamasta lähiruuasta ja luomusta.

Maanantai, joulukuun ensimmäinen sellainen. Turussa ei ole lunta eikä todellakaan tunnu siltä, että jouluun olisi enää vain muutama hassu viikko. Pitäisiköhän kirjoittaa joulupukille? En tosin tiedä mitä toivoisin, tavaraa on jo vähän liiaksikin. Remontin valmistumista, naurun täyteisiä hetkiä rakkaiden kanssa, uusia elämyksiä ja kokemuksia. Kaikkea sellaista mikä ei täytä nurkkia lisää.

Mieleni on ollut viime aikoina jokseenkin myllerryksessä. Suurin piirtein siitä hetkestä asti, jolloin huipuista huipuin esimieheni töissä kertoi lähtevänsä. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun tuo työpöytä nökötti paikallaan yksinäisenä, vailla istujaa sen äärellä. Muutos sai myös mut miettimään elämääni, erityisesti työ- sellaista. Se on loppujen lopuksi todella iso osa arkea, kun toimistossa kuitenkin istuu monen monta tuntia joka ikinen viikko.

Olen jämähtänyt nykytilanteeseen, vaikka pestini oli tarkoitus kestää vain joitakin kuukausia. Pidin työstäni ja olin tottakai iloinen saadessani vakipaikan. Nykyään tuntuu enemmänkin siltä, että vuosien varrella hankittu osaaminen valuu hukkaan. Tiedän, että osaisin niin paljon enemmän sen sijaan, että nyt käyn ikään kuin puoliteholla. Aika on ehkä oikea, mutta paikka auttamattoman väärä mulle. Kaipaan työhöni haastetta, sitä että aivonystyrät on pakko laittaa liikkeelle. Ikävöin koodaamista, ongelmien ratkaisemista, onnistumisen tunnetta.

Pyörä on jo pyörähtänyt käyntiin, nyt vain odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Postauksen kuvat ovat iPhone-räpsyjä viime lauantailta Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopiston avointen ovien päivästä. Aika inspiroivia tuollaiset kankaanpainannan suojakankaat! Tuollaisen kun saisi kehystettynä seinälle, oijoi. Loppuun vielä menovinkki: kyseisen opinahjon vaatetusartesaanien Runway to Wonderland -pukunäytöksen pääsee näkemään myös Turussa tulevana torstaina. Tsekkaa lisätiedot ja mene ihastumaan, ehdottomasti yksi upeimmista muotinäytöksistä mitä olen nähnyt!

The Sounds – Weekend [2013]

Ehkä olisi jo aika kirjoittaa lisää hääjuttuja..? Onhan juhlapäivästä kohta kuukausi aikaa. Pahin hääkrapula alkaa vihdoin olla takana ja arki pyörii jälleen suht normaalisti. Vaikka meidän järjestelyt menivät kaikkiaan aika jouhevasti ja nopeastikin (ts. viimeisellä viikolla), juhlan jälkeen olo oli pitkään jotenkin tyhjä. Ei oikein tahtonut tajua, että suunnitellut kemut olivat ihan oikeasti ohi. Ja jos musta tuntuu tältä, niin millaista on niillä morsiamilla, jotka ovat suunnitelleet päiväänsä hartaammin ja huomattavasti pidempään?!

Juhlapaikan suhteen oli alusta asti selvää se, ettei se tule olemaan mikään Turun rajojen sisäpuolella oleva paikka, ne kun ovat usein aivan järjettömän hintaisia. Siispä tutka kohti lähiseudun vaihtoehtoja, joista päädyimme aika helposti Nousiaisten Kalliopohjaan. Mies ei ehkä ollut ihan niin innoissaan, mutta itse ihastuin paikan tunnelmaan – vanhaa ja vähän kulahtanuttakin, mikä sopi mainiosti meidän vähän sinnepäin -meininkiin. Kävi tosin niin kivasti, että Kalliopohjaa freesattiin talkoovoimin kesällä mm. maalaamalla puunväriset puolipaneelit valkoisiksi ja fiilis parani entisestään. Nousiainen juhlapaikkana oli siinäkin mielessä hauska, että kummallakin meistä on menneisyys kunnan koululaitoksen kanssa.

Virallisesti Kallipohjan vuokra-aika alkoi perjantaina iltapäivällä, mutta kun tila sattui olemaan vapaa torstaina niin pääsimme aloittelemaan järjestelyt jo silloin. Torstai ja perjantai touhuttiin vilpoisessa +14 asteessa, ensin lämmitys ei ollut päällä ja sitten se ei suostunut käynnistymään lainkaan. Lauantai-iltapäivään mennessä paikka saatiin onneksi lämpimämmäksi erillisillä lämmittimillä, pari tuntia juhlien alkamisen jälkeen oli itse asiassa jopa turhan lämmin.

Koristeluinspiraatiota keräsin sieltä täältä netistä ja niistä sitten syntyi meidän kekkereihin parhaiten sopiva (ja helpoimmin toteutettava) kokonaisuus. Tiesin heti alkuun, että haluan koota vieraiden katsottavaksi kuvia himpun vajaa viisivuotisen matkamme varrelta. Ensin mietin jonkinlaista kuvakollaasia, mutta kiitos Norsiksen vinkin seinille tulikin yksittäisiä kuvia polaroid-tyyliin. Eikä muuten maksanut paljoa! Toki kuvien käsittelyssä (CameraBag 2 pelasti jälleen) meni kevyesti pari iltaa, mutta noin muuten hintaa 55 kuvalle tuli postikuluineen vajaa 8 e – plus kuvat oli valmiiksi katkottu oikeaan mittaan, jes. Vertailuna blogeissa kohkattu Printic, jossa polaroidmaiset Instagram-kuvat maksavat 0,79 e/kpl. Mustavalkoinen juuttinauha löytyi omista kätköistä, pyykkipoikia ostin pari pussia lisää (jäävät tietty käyttöön kotona).

Hääsalin matalampaan ns. eteisosaan ripustettiin mustia, valkoisia ja oransseja ilmapalloja sekä juomapöydän päälle yksi iso ja kaksi pientä paperipalloa Ikean paperikaupasta. Salin ikkunoihin päätyi eteisestä ylijääneet palloryppäät ja Mian kanssa tällä ohjeella askarreltu oranssi paperihässäkkä. Siitä ei todellakaan tullut yhtä kaunista kuin esikuvansa, mutta ainakin meillä oli hauskaa tehdessä ja löysihän se sitten paikkansa juhlapaikaltakin.

Väreinä koristelussa oli siis kutsujen tapaan valkoista, mustaa ja oranssia. Oranssi väri lähti alkujaan hääpaikan tuoleista, joskin se sopi muutenkin vallan mainiosti syyshäiden väriskaalaan. Pöytiin tuli kukiksi valkoisia ja oransseja Reilun kaupan neilikoita, maksoivat yhteensä alle 15 e. Kukat aseteltiin vanhoihin pulloihin, joita löytyi kotikotoa vaikka kuinka paljon. Jämäkukista ja ulkoa haetuista luonnon lisukkeista Mia vielä taikoi morsiusneidollemme aivan täydellisen pikku syyskimpun.

Kaikki paperimateriaali muotoutui lopulta pitkälti samaan tyyliin kutsujen kanssa. Ohjelma ja menu olivat kutsua kookkaampia, mutta sidottuna samalla tavalla oranssilla sifonkinauhalla. Raitareunaiset paikkakyltit tökättiin pystyyn männynkäpyihin, osa asettui nätimmin ja osa vähän hassummin. Koristelun kallein osa taisi olla oranssit kynttilät, jotka ostin Muovitukusta (se on muuten aikamoinen juhlatarvikkeiden taivas!). Lisäksi hain perjantai-illalla vielä Tarjoustalosta pieniä venetsialaiskynttilöitä eteiseen ja vessoihin, oranssina tottakai.

Perjantaina saimme hommat valmiiksi kahdeksan maissa illalla, iso kiitos Mialle & Envialle avusta! Toki meillä äijelin kanssa oli kotona vielä ohjelmassa viimeisten koristelujen askartelu sekä soittolistan kokoaminen, pakko se oli jotain jättää siihen kuuluisaan viime hetkeen. ;) Seuraavassa postauksessa sitten kuvia valmiista koristeluista. To be continued…

Anna Abreu – Just A Pretty Face? [2009]

Tykkään kiilakorkoisista kengistä, erityisesti sandaalimallisista sellaisista. Yksi suosikkiparini kesäkengistä on vuosi sitten hankitut Vagabondin kiilakorkoiset sandaalit, joilla tällainen jalkaongelmainenkin saa mukavasti vähän lisäpituutta (ja ryhtiä) ilman, että puolen tunnin käytön jälkeen sattuu ja itkettää. Ei siis liene mikään ihme, että & Other Storiesin verkkokauppaa selaillessani huomioni kiinnittyi tällaisiin kaunottariin:

Nahkaiset popot ovat rouhean kauniit, suht yksinkertaiset mutta kuitenkin kiinnostavat. Ehkä ne on nuo soljet, jotka eniten kiehtoo? Tai kokonaisuus ylipäänsä, kiilakorko yhdistettynä kahteen erilaiseen mutta saman väriseen pintaan. Niin ja niihin solkiin. Korkoa kengissä on 10 cm ja platformia 5 cm, saattaisivat koron puolesta olla vielä ihan siedettävät jalassa. Näistä tulee jotenkin mieleen muutama vuosi sitten ostamani DinSkon kiilakorot, jotka muuten ovat ehkä eniten tuntemattomien kehuja saanut kenkäparini. Kutsutaan niitä kavioiksi, mistä syntyi luonnollisesti tämän postauksen otsikkokin.

& Other Storiesin kavioita saa myös vaaleammassa värityksessä:

Mielenkiintoinen tuo marmorimainen pinta, ei mikään ihan tavis valkoinen nahka. Kummatkin kengät löytyvät siis & Other Storiesin alepuolelta. Alle viiteenkymppiin lähtisi pari, kelvollinen hinta nahkakengistä mun mielestä. Kokemusta merkin kengistä mulla ei tosin ole, joten siitä en tietystikään osaa sanoa juuta enkä jaata. Ei varmaan olisi pitänyt postata näistä – mitä enemmän katson näitä kuvia, sitä enemmän haaveilen mustien versioiden siirtymisestä osaksi garderobiani… Ja mulla on muutenkin ihan liikaa kenkiä, ou nou!