Heinäkuun viimeisenä päivänä sain viimeinkin tehtyä jotain mitä mun piti alkujaan tehdä jo vuosi sitten: käydä haahuilemassa Colourscapessa. Kulttuuripääkaupunkivuoden värielämys pystytettiin onneksi tänäkin kesänä, joten viimeisellä (yllätys!) aukioloviikolla fillaroimme Mian kanssa Kupittaalle. Emme tosin ensin meinanneet löytää koko hökötystä, kun kaikissa lähteissä oli vain puhuttu Kupittaanpuistosta ja meidän näkemyksemme mukaan Kupittaanpuisto on se puisto-osuus ennemmin kuin ne alueet siellä urheilukenttien laidalla. No, oikea paikka lopulta löytyi.
Jonotimme ehkä parikymmentä minuuttia, siinä välissä ehti vähän sataa ropsahtaakin mutta ei sentään kastuttu sen enempää. Ennen sisään astumista saimme päällemme väriviitat, joiden ideana oli itsekin olla osa taideteosta (plus henkilökunta sai helposti laskettua miten paljon sakkia on sisällä). Kengät jätettiin ulkopuolelle ja sitten ei muuta kuin sukellus värien maailmaan!
Colourscapessa olo oli aika epätodellinen; kuin ei olisi enää ollut tässä maailmassa vaan aivan jossain muualla. Eteenpäin liikuttiin pallosta toiseen ja värit vaihtuivat välillä radikaalimmin, välillä lempeämmin. Oli kepeää vihreää, keltaista ja sinistä, kuin myös vihreän ja punaisen silmiäsärkevän kirkas liitto. Intensiivistä, pimeää, sateenkaaren väristä, valoisaa. Ja miten outoa oli yhtäkkiä tupsahtaa tilaan, jossa vallitsi luonnonvalo! Seuraavassa hetkessä sitten taas täysin toisenlaiset sävyt.
Värimaailma täydentyy musiikilla, joka vaihtelee päivittäin ennaltailmoitetun ohjelman mukaisesti. Meidän vierailupäivämme musiikkina oli myöhemmin viikolla olevan kuorokonsertin ennakkomaistiaiset, mitkä tosin jäivät hieman laimeaksi kun suurin osa kuplissa viettämästämme ajasta kuului vain muiden vierailijoiden äänet. Luonnonvalon täyttämässä isossa tilassa oli pelit ja vehkeet, siinä vieressä musisoijat palaveerasivat ja harjotettelivat. Tupsahdettuamme takaisin oviaukolle vastaan sentään tuli pari ryhmää, jotka soittivat samalla kun kävelivät kuplissa eteenpäin.
Hassuinta Colourscapessa oli se, että käytävät tuntuivat jatkuvan loputtomasti ja vähän joka suuntaan. Monta kertaa joutui valitsemaan mihin suuntaan lähtee ja kävellessä tuntui kuin olisi vain mennyt koko ajan kauemmas ja kauemmas. Kunnes yhtäkkiä tupsahdimme takaisin oviaukolle. Se oli jännä fiilis se, kun ei ollut tajunnut kiertävänsä ympyrää.
Kokonaisuudessaan kokemus oli hieno ja myös suhteellisen inspiroiva, noin niinkuin valokuvauksellisesti. Kuten mekin, monet kulkivat kamerat käsissä ja katsoipa mihin suuntaan tahansa niin yleensä näki jonkun juuri ottamassa kuvaa. Ja olihan tuo tosiaan huisa paikka kuvata, valaistus ja värit antoivat kuville aina omanlaisensa säväyksen. Nikonissa mulla oli kiinni perusputki 18-105 mm f/3.5-5.6 VR, joka oli tilaan muuten erinomainen paitsi valovoimaa olisin kaivannut aavistuksen lisää. Joku zoomi f/2.8 valovoimalla voisi olla kiva, hinta vaan ei taida sellaisissa olla ihan niin kiva…
Siinä vielä kuva allekirjoittaneesta Mian kuvaamana. Myöhemmin kaupungissa nakitin Mian kuvaamaan myös päivän pukimeni, asussa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä mutta tulipahan kerrankin tosi kiva asukuva. Kiitosta vaan kuvaajalle!
Väriseikkailun jälkeen päädyimme Fontanaan myöhäiselle lounaalle, joskin otimme kummatkin lämpimän vuohenjuustobruschetan listan Naposteluun-osiosta. Lisäksi yrttiruukullinen maalaisranskalaisia katosi parempiin suihin, kyllä sillä kombolla nälän sai karkotettua! Fontanasta on nopeasti tullut yksi suosikkiravintoloistani Turussa, tykkään paikan fiiliksestä ja ruoka suorastaan vie kielen mennessään. Erityisen lämpimästi suosittelen Fontanan lounasbuffetia (arkisin klo 11-14), joka on ehdottomasti 9,30e hintansa väärti herkullisen ruuan ja loistavan valikoiman ansiosta.
