AvainsanaMuistot

Multa jäi kokonaan syksyllä kirjoittamatta meidän loppukesäisestä ruskaretkestä Ylläkselle, mutta korjataan se vääryys nyt. Parin vuoden tauon jälkeen suuntasimme reissuun muuten samalla poppoolla, paitsi lasten lukumäärä oli kasvanut yhdestä kolmeen. Emme onnistuneet löytämään sopivaa matkailu- tms. autoa kulkupeliksi, joten lähdimme matkaan kahdella henkilöautolla. Tällä kertaa menomatkaksi ei ollut sen kummempia pakkopysähdyksiä, vaan posotimme kohti pohjoista niin vauhdilla kuin se kaikki olosuhteet huomioon ottaen oli mahdollista. Yöpymisen olimme varanneet Oulusta ja on sanottava, että aikamoinen matka tuo Turku-Oulu on taittaa yhden päivän aikana, kun matkassa on pieniä lapsia mukana! Onneksi majapaikkamme oli kotoisa TurusenSaha, jossa saimme oikein lämpimän vastaanoton päästessämme illansuussa vihdoin perille. Seuraavana päivänä vietimme Oulussa jokusen tunnin, se on kyllä ihana kaupunki – joskus pitäisi ehdottomasti lähteä lomalle varta vasten sinne.

Toisen päivän ajorupeama oli ihanasti lyhyempi ja myöhään iltapäivällä purimme jo tavaroita autoista Äkäslompolossa. Sinä iltana ei toki ihmeempää ohjelmaa ollut, asettauduimme taloksi ja yritimme vetreytyä tuhannen kilometrin tulomatkasta. Ensimmäisenä kokonaisena Lappi-päivänä eli sunnuntaina lähdimme päikkäriajan jälkeen koko poppoo kiertämään pienen lenkin lähimaastossa, matkalle osui juuri sopivasti yksi geokätkökin. Verrattuna etelän keleihin Lapissa oli tuolloin elokuun viimeisinä päivinä jo varsin vilpoista (öisin jopa pakkasasteita) eikä mukaan otetut välikausitamineet olleet yhtään liikaa.

Olin Lappi-viikkoa ajatellen laittanut vanhan Manducamme eteenpäin ja hankkinut tilalle taapero-Tulan, joka osoittautuikin reissussa erinomaiseksi kantovälineeksi. Siinä missä Manduca on ihan jees, on Tula aivan mahtava! Siinä on vähemmän säätöjä ja jotenkin se istuu ainakin mulle mukavammin päälle.

Maanantaina oli upea aurinkoinen päivä, joten päätimme lähteä Kesänkijärven ympäri kiertävälle Hillapolulle. Valitettavasti matkantekomme päättyi ennen aikojaan, sillä suo-osuudella oli vesi noussut niin korkealle ettei eteenpäin päässyt ilman märkiä jalkineita. Onneksi se oli sopivasti Kesängin Keitaan nurkilla, niinpä astelimme maisemakahvilaan syömään paikan herkulliset lätyt. Hillapolun toinen pätkä oli sinänsä meille tuttu entuudestaan, kiersimme nimittäin reittiä toisesta suunnasta ihan ensimmäisellä Ylläs-visiitillämme. Ehkäpä joskus vielä pääsemme tallustamaan koko kierroksen ympäri.

Ruskaretkemme tehtiin luonnollisesti lasten ehdoilla. Verrattuna aiempiin reissuihin tämä oli kieltämättä “raskaampi” – aiemmin on ollut helppo toimia yhden lapsen tarpeiden mukaan, mutta kolme on jo huomattavasti työläämpi katras oikeastaan ihan kaikessa. Oman lisänsä toki tuo se fakta, että nyt joukossa oli myös oma ipana. Yövyimme koko konkkaronkka tosiaan samassa mökissä, toinen perhe nukkui parvella ja me alakerran makuuhuoneessa. Vaikka lapsista oli seuraa toisilleen, olisi omat mökit (tai huoneistot) olleet ihan paikallaan, jotta iltaisin olisi voinut toviksi vetäytyä ns. omaan rauhaan ennen unille menoa.

Ensimmäinen ruskaretkemme pari vuotta takaperin oli syys-lokakuun vaihteessa, jolloin ruska oli jo hiipumaan päin ja auki olevien palveluiden määrä aika hintelä. Tämä elo-syyskuun vaihde oli selkeästi parempi niin luonnon kuin palveluiden suhteen ja huomasi sen siitäkin, että ihmisiä oli liikkeellä enemmän. Myös sään puolesta oli lämpimämpää, muistan kun viimeksi oli välillä päivisinkin pakkasta eikä aurinko lämmittänyt enää nimeksikään. Seuraavaksi haaveilen Lapin matkasta joko talvella tai sitten keväällä niin, että aurinko jo porottaa mutta lumi on vielä maassa.

Kävimme ottamassa uusinnan toisestakin aiemmasta tuttavuudesta, Varkaankurun Velhopolusta. Edellisen kerran kiersimme lenkin keskikesällä, joten oli kiintoisaa nähdä miltä maisema näytti näin syksyllä. Pitkospuita uusittiin silloin 2013 ja olikin nyt hauska löytää puiden loppupäästä “signeeraus” tuosta vuodesta. Kaikkiaan 3,5 km polku oli loistavassa kunnossa ja helppo kävellä lasten kanssa. Varkaankurun yläpäässä pysähdyimme toviksi nuotion ääreen, ja siinä sivussa napsimme 1-vuotiskuvia seurueemme nuorimmaisesta mm. mustikanvarpujen joukossa. Edelliskerralla väliin jäänyt geokätkö tuli sekin haettua, pääsimme S:n kanssa kaksistaan hoitamaan homman miesten jäädessä lasten kanssa evästämään nuotiolle. Koukkaus reitiltä ollut yhtään niin pitkä kuin olimme kuvitelleet – tai ehkä se vaan meni nopeasti ilman lapsia. Velhopolun kierrettyämme pistäydyimme vielä Kellokkaassa, josta tuli ostettua muutamat postikortit kotiin lähetettäväksi.

Kuun vaihduttua syyskuuksi teimme ainoan pidemmän päiväretken ja suuntasimme autojen keulat kohti Sodankylää. Ei meillä siellä mitään erikoista ohjelmaa ollut, kunhan kävimme tsekkaamassa millainen paikka oli kyseessä sekä söimme lounaan – niin ja uusi kunta geokartalle, tottakai. Sodankylästä ajoimme Leville kylpylään, se kun oli viime kerralla todettu kaikin puolin toimivaksi kokonaisuudeksi. Meidän mini vähän pelkäsi suihkuhuoneissa, mutta allasosastolla tyyppi oli aivan liekeissä. Kylpylässä oli isohkon lastenaltaan (sisältäen paljon vesileluja sekä pienen liukumäen) lisäksi pieni matala allas, jossa oli todella lämmintä vettä, ja myös iso vesiliukumäki oli sellainen, että siihen saattoi mennä lapsi sylissä laskemaan. Reipas parituntinen siellä tuli pulikoitua eikä muksut olisi silloinkaan vielä halunneet lähteä, vaikka uni alkoi jo painaa silmiä. Ennen kotiinlähtöä haukkasimme vielä pientä purtavaa kylpylän aulassa, sen verran mahat kurnivat vedessä oleilun jälkeen.

Lasten kanssa päivät tuntuivat hujahtavan vauhdilla, yhtäkkiä oli jo perjantai ja aika pakata tavarat takaisin laukkuihin. Lauantaina heti aamusta sanoimme haikein mielin heipat Ylläkselle ja paluumatka etelään alkoi. Aamupäivän kohokohta oli epäilemättä pysähdys Torniossa, jossa etsimme käsiimme S:n geolöydön nro 1000 – ei mikään ihan tavanomainen paikka tuo Ruotsin puolelle johtavan sillan alusta. Kuvittelimme purkin jotenkin vaikeammaksi kuin se olikaan ja melkein alkoi naurattaa, kun se vihdoin löytyi. Apua mitä puusilmiä olimme olleet! No, pääasia että löytyi ja tuo hieno kätköpaikka tuli koettua.

Tuon toiseksi viimeisen päivän kilometrit olivat aika tarkkaan puolet matkasta, yöpymispaikkamme oli siis Kokkola. Siinä kohtaa reissua aloimme olla jo varsin väsynyttä sakkia ja seuraavan päivän viimeinen pätkä kotiin sujui sutjakkaasti ilman turhia pysähdyksiä, edes kätköjen takia. Lapsiperheenä tällainen viikon reissu ei oikein mene kategoriaan rentouttava loma, mutta hyvähän se on välillä viettää vähän erilaista lomaa. Tytär pärjäsi hienosti eikä edes automatkat olleet pahoja, tai ainakaan niin pahoja kuin mitä ehkä etukäteen olin pelännyt. Tosin se oli meillä se käännekohta, jolloin likka oppi katsomaan Kaapoa ym. tabletilta… Vaikka ymmärtäähän sen, tylsää istua tuntitolkulla autossa vailla tekemistä tai kirjoja kummempaa aktiviteettia.

Lisää kuvia kyseiseltä reissulta löytyy Instasta #ruskaretki2016. Näköjään joku muukin käyttänyt tuota samaa hashtagia mun jälkeen, pöh…

Mulla on aivan järkyttävä talokuume. Tai oikeastaan muuttokuume, olisi niin ihanaa päästä muuttamaan! Ollaan asuttu tässä kohta viisi ja puoli vuotta, mikä taitaa olla mulla pisin pätkä samassa kodissa sitten lapsuudenkodista pois muuttamisen jälkeen. Nimimerkillä neljän opiskeluvuoden aikana yli 10 muuttoa… Luulisi ettei niiden aikojen jälkeen tahtoisi muuttaa enää ikinä, mutta niin vaan haaveilen siitä, että saisin pakata koko meidän omaisuutemme laatikoihin ja päästä purkamaan ne jossain uudessa paikassa. Vähän olen kade siskolle, jolla on parhaillaan uusi kotiprojekti menossa.

Luin joskus, että horoskoopiltaan kaksosille on hyvin yleistä tarve vaihtaa tavaroiden paikkoja ja voi kyllä, tutulta kuulostaa ihan lapsuudesta saakka. Mies (oinas) taas ei voi sietää sitä, että tavaroiden paikat muuttuvat vaan kuulemma pitäisi päättää yksi paikka ja se pysyisi. Mutta kun enhän mä voi tietää mikä on just se paras paikka millekin! Siksi pitää aina välillä kokeilla jotain uutta. ;) Puoliso on kyllä hoitanut omien toiveidensa toteutumisen esim. olohuoneessa kiinnittämällä television seinälle, jotten yritä vaihtaa sen paikkaa ja tämä toki myös määrittelee about kaikkien muiden huonekalujen paikat. Ovela mies…

Siitä olemme miehen kanssa samaa mieltä, että kohta pitäisi päästä pois kaupungista vähän väljemmille vesille ja ennen kaikkea isompaan kotiin. Taloja on vahdattu hakupalveluissa varmaan puolitoista vuotta jo, useampaa käyty katsomassakin. Paha vaan, että ihan ensimmäiseksi pitäisi saada nykyinen kerrostalo-osake myytyä, jotta voi edes haaveilla ostavansa mitään uutta – ja mehän siis olemme niin aikaansaamaton pariskunta ettei tosikaan. Joku muistanee tämäm asunnon “pienen” pintaremontin, joka kesti lopulta useamman vuoden..? Itse asiassa joitain pikkujuttuja on vieläkin fiksaamatta, eh heh. Enkä ole koskaan saanut edes aikaiseksi kertoa aiheesta sen enempää täällä blogissa, pois lukien parin ekan vuoden aikana valitukset siitä, että rempan keskellä asuminen on hanurista.

Talohaaveilun ykköspaikka on tietystikin Asuntomessut, joten päädyin kuumeessani selaamaan viime kesänä Seinäjoen messuilla ottamiani kuvia. Teimme elokuun alussa siskon ja S:n kanssa naisten retken Pohjanmaalle, messujen lisäksi ohjelmassa oli mm. geokätköilyä ja ihan vaan hengailua. Tänä vuonna Asuntomessut ovat Mikkelissä, jonne reissaamista on jo alustavasti pohdiskeltu (ehkä jopa miesten kera tällä kertaa).

Aloitetaan haavekierros keittiöstä, tuosta kodin sydämestä. Meillä on nyt pari vuotta ollut mustavalkoinen keittiö ja pidän edelleen kyseisestä väriparista kovasti. Ylemmän kuvan keittiössä on kivasti yhdistetty mustat alakaapit ja valkoiset yläkaapit, minkä lisäksi nuo seiniin maalatut kuvat sopivat täydellisesti tilaan. Toisaalta myös alemman kuvan vaalea tammi miellyttää silmää, se on aika eri tyylinen mutta jotenkin ehkä kotoisamman ja lämpöisemmän oloinen.

Mustan ja puun yhdistelmäkin toimii kivasti, kuten tämän kuvaparin ylemmästä kuvasta voi nähdä. Unelmieni talossa keittiö olisi olohuoneen jatkeena, vaikkapa tuolla tavalla samassa tilassa mutta kuitenkin hieman erillään. Ruokailutila voisi sinänsä olla alemman kuvan tapaan omassa “nurkassaan”, kunhan olisi ikkunaa ja valoa ympärillä sekä lyhyt matka keittiöön. Nyt meillä on ruokapöytä olkkarin ns. perällä, joten matkaa keittiöön kertyy jopa näin pienissä neliöissä.

Olohuoneeseen haaveilen simppelistä vaaleanharmaasta sohvasta, sillä olen nykyiseen tummanharmaaseen divaanisohvaan ja sen möhköyteen jokseenkin kyllästynyt. Tv-tason nahkavetimet ovat nätti yksityiskohta, tosin mua aina noissa nahkaisissa mietityttää eikö ne tummu ja likaannu käytössä. Kokemuksia kellään? Alemman kuvan tila on enemmänkin oleskelunurkkaus, tuollaisessa olisi ihanaa lueskella tms. ihan rauhassa. Paitsi niin, lapsiperhe ja rauha ei ole kovin yleinen kombo… Ikkunasyvennys kasveille on myös kiva, ja voisihan tuossa olla vaikka tyynyjä istuskelua varten.

Oma työhuone olisi aivan mahtava, mutta hieman epäilen että se on ensimmäinen asia, josta joudun taloa hankkiessa tinkimään. Jokainen lisäneliö kuitenkin kasvattaa hintalappua… Tai ehkä jos budjettiin saisi mahdutettua yhdistetyn työ- ja vierashuoneen? Työhuoneen ei sinänsä tarvitsisi olla kovinkaan iso, mutta ikkuna siellä olisi todella jees. Itse tuskin osaisin noin mustavalkoisella linjalla mennä kuin kuvassa, rönsyilen aina vaikka suunnittelisin ihan muuta. Takaseinässä oleva kaappisysteemi on hieno, tuollaista voisi varioida vaikka kuinka monella eri tavalla.

Lastenhuonetta tahtoisin kovasti päästä sisustamaan enemmän, meillä kun tällä hetkellä pieni tila sekä kaksi punaista seinää rajoittavat puuhaa aika tehokkaasti. Välillä tuntuu, että tyttären huoneeseen on päätyneet kaikki ne huonekalut, joille ei muualta kämpästä löydy paikkaa. Hyllynä esimerkiksi on vuosia sitten hankittu Ikean Expedit, joka on kyllä ihan kätevä mutta aika massiivinen kapeaan huoneeseen. Käyttötarkoitus on kuitenkin sopiva enkä halua hyllystä luopua, kun tiedossa on että vuositolkulla emme enää tässä asu. Ekassa kuvassa kiehtoo mustavalkoisuus yhdistettynä oranssiin ja myös tuo sängynpääty on hauska. Alavasemmalla on kivan harmoninen tunnelma, jonka kruunaa Viljamin Puodin söpöt pandat. Toisen alakuvan huoneessa taas ihastuin täysillä tuohon Scionin ihanaan Mr. Fox -kettutapettiin, erittäin vakavasti otettava vaihtoehto minin huoneeseen.

Nykyinen makuuhuoneemme on todella valkoinen ja huushollin ainoa huone, jossa kaikki seinät ovat samaa väriä. Tekstiileillä tietysti saa väriä just niin paljon kuin tahtoo, mutta haaveideni makkarissa olisi lämpöä ihan jo yleisilmeessä. Ehkä jotain puuta, ehkä jotain muuta kuin aivan kirkkaanvalkoista maalia seinissä. Haaveilen myös supersimppelistä sängystä ja siitä, ettei makuuhuoneessa olisi mitään ylimääräistä.

Mun mielestä täydellisen makkarin yhteydessä on vaatehuone erillisten vaatekaappien sijaan. Sen ei tarvitse olla kovinkaan tilava, mutta käytettävyydellä on iso merkitys. Tarpeeksi pitkä tanko henkarivaatteille, sopivasti hyllyjä ja laatikoita muille. Ylös katonrajaan saisi laitettua sesonkivaatteet ja muut ei parhaillaan käytössä olevat, mieluiten myös kengät laatikoissa. Ei varmaan tarvitse ihmetellä miksi juuri kuvan vaatehuone iski muhun: mustavalkoista, raitaa sekä pieni ripaus keltaista.

Vessoja unelmieni talossa on kaksi, jottei tarvitse jonotella vuorotellen yhteen vessaan. Lattiassa olisi kuusikulmaista laattaa, joko tuollaista pientä tai sitten isompaa. Seinissä tykkään perus valkoisesta, mutta myös keskimmäisen kuvan betonimainen seinä on hieno. Pieni ikkuna olisi kiva lisä, saisi vähän luonnonvaloakin tuohon yleensä niin pimeään pieneen tilaan. Alimmassa kuvassa on mahtava DIY-idea, purkkien päällä komeilevat kultaiset muovieläimet. Voi tosin olla, että valkoharmaaseen toilettiin ne eivät istuisi ihan niin nätisti kuin tuollaiseen tummempaan.

Kylpyhuoneen suhteen en pysty nykyään ajattelemaan mitään muuta kuin rouheaa betonia, tai mitä lie mikrosementtiä tuo nyt mahtaakaan olla. Kylpyammetta en kaipaa, mutta saunaa kyllä – se voisi olla ehkäpä mustan ja vaaleahkon puun yhdistelmä. Sadesuihku olisi ihan must ja kieltämättä nuo mustat hanat toimivat buenosti sementin parina.

Yksi tärkeä huone, josta en mitenkään tahtoisi tinkiä talossamme, on kodinhoitohuone. Parasta olisi, jos sen yhteydessä olisi toinen sisäänkäynti ja likaisessa haalarissa olevan lapsen saisi näppärästi riisuttua ilman, että koko eteinen on täynnä hiekkaa ja kuraa. Huoneessa olisi myös tilaa niin pyykkihuollolle kuin siivousromppeille eikä kyseisiä artikkeleita tarvitsisi levitellä pitkin kotia. Lisänä toki pyykkinaru pihalla, johon voisi kesäisin ripustaa ainakin lakanat kuivumaan. Ulkonäöllisesti kodari olisi varmasti samaa tyyliä kuin keittiö, pääasia että kaappitilaa riittää ja tasoa on tarpeeksi että mahtuu viikkaamaan pyykkejä ynnä muuta.

Talon ulkonäöllä ei tavallaan ole väliä, kunhan se istuisi nätisti ympäristöönsä. Toisena hetkenä haaveilen vaaleasta kivitalosta, hetken päästä puisesta ja tummanpuhuvasta. Eniten pidän laatikkomaisista taloista, joissa on isot ikkunat (paitsi kukakohan sellaiset pesisi?). Kyljessä pitäisi ehdottomasti olla terassi, mieluusti katettu jotta siinä voisi istua myös kesäsateen ropistessa. Sen kummemmin en terassille kaipaa kilkettä, ruokapöytä tuoleineen ja grilli riittää. No ehkä lepotuoli tai pari kesäauringossa lekotteluun, riippuen toki minkä kokoinen terassi olisi.

Joo-o, voin sanoa ettei tämä haaveilu ainakaan helpottanut kuumetta… :D

Jumahdin tänään selailemaan viime kesän kuva-arkistoja ja sitten päähän pälkähti muistiin merkkaamani Ainon postaus kesän loppumetreillä. Jäin ihan miettimään mihin mun kesä oikein hujahti, kun se tuntui olevan niin kovin lyhyt – kuin olisi ollut vain täällä pikaisesti pyörähtämässä.

Kesästä 2016 muistan…

työelämään paluun ja uuteen arkeen totuttelemisen.

kesäloman, jolloin ehti tehdä vaikka mitä vaikka se lyhyt olikin.

esikoisen päiväkodin aloituksen.

pienet varpaat ja niiden viikon vanhan omistajan.

että olin alppiruusupuistossa saadessani viestin, että em. vauva syntynee pian.

keskikesän valon.

hyttyslauman, joka oli päässyt ikkunanraosta sisään ja pistänyt tyttöön yli 90 kutiavaa paukamaa.

puolitoistavuotiaan hymyn hänen päästessään ekaa kertaa ajelemaan possujunassa.

Seikkis-retken, jolla oli mukana molemmat kummitädit.

kahdet 1-vuotissynttärikemut.

häkellyttävät auringonlaskut, kotona ja reissussa.

huolen jälkikasvun lievästä aivotärähdyksestä.

säikähdyksen, kun vain hetki sairaalakeikan jälkeen pimu onnistui tulemaan voltilla keinusta alas.

asuntomessujen inspiroivat kodit (joista en vieläkään ole koonnut muistiinpanoja).

kun me saimme vihdoin takaisin maalauksessa olleet sisäovet.

haaveilun omasta talosta maalla.

tyttären siirtymisen pois pinnasängystä.

lastenvaatehurahduksen: Gugguun petroolit frillat, Vimman lettilippis, Mini Rodinin ärtsyn keltainen tuulitakki, kummitädin Lontoosta tuomat punaiset Niken lenkkarit.

oman tyyli- ja tukka- ja ties minkä ahdistuksen, leggingseissä elämisen ja töihinpaluun kerryttämät ylimääräiset kilot.

inttikaverin, joka Helsingissä kävi ostamassa mulle liikkeen viimeisen lettitunikan ja lähetti sen postissa.

siniset hiukset, jotka värjäsivät hiusharjan.

kätköilyreissut georouvien kesken niin lähellä kuin kauempanakin.

ensimmäisen vierailuni Kakolaan.

Repoveden mustikat sekä pihan perällä olevan aitan, jossa nukuimme varmasti koko perhe kesän makoisimmat unet.

elämäni ensimmäisen itse ostamani polkupyörän.

että meillä oli koko kesän samat rattaat.

pitkään yhdessä olleen ystäväpariskunnan hääjuhlat.

kesän päättävän lomamatkan pohjoiseen.

Mitä ihmettä, melkein kuukausi jo ehtinyt hujahtaa edellisestä postauksesta! Vähän on hakemista sekä sovittelemista tämä työ- ja päiväkotiarki edelleen… Päivät tuntuvat jotenkin tosi lyhyiltä eikä öisin meinaa ehtiä nukkua, kun olisi niin paljon tekemistä ja ihmettelemistä. Blogejakin olen lukenut viime aikoina todella vähän, kun ei vaan muka kerkeä. Ja pakko se on myöntää, ettei tässä iässä oikein tahdo enää millään viiden-kuuden tunnin yöunilla pärjätä.

Suurin aikasyöppö on epäilemättä muhun iskenyt joku ihmeen someaddiktio. Roikun ihan liikaa kaiken maailman Fb-ryhmä sun muita selaillen, mikä taas aiheuttaa pakkosaada-fiilistä vähän kaiken suhteen. Aivan pimeetä! Taidan ottaa asiakseni vähentää somettamista ja keskittyä mieluummin vaikkapa tämän blogin pariin, olisi meinaan kuva-arkistoissa purettavaa vaikka millä mitalla. Voisi tietty välillä tarttua esim. lehteen tai kirjaan, mutta ehkä mä nyt etenen pienin askelin…

Vähemmän somea -haaste saa luvan alkaa NYT ja näin ensialkuun muutama kuvamuisto kesältä; upea auringonlasku Repoveden kansallispuistossa. On muuten kännykällä räpsäisty nämä kuvat, yllättävän hyvin onnistuivat.

Tasan vuosi siitä, kun pirpana tupsahti maailmaan ja meistä tuli kolmihenkinen perhe. Synnytyssalissa kysyin hädissäni miksei se jo itke, sen jälkeen olen useasti ihmetellyt miksei se itku jo lopu… Tyttö on kovaääninen ja voimakastahtoinen sisupussi, joka ei hevillä anna periksi. Keltä lie perinyt ominaisuutensa, öhöm.

Tämä vuosi on ollut yhtä aikaa todella ihana ja aivan kamala, niin antoisa mutta myös päätä hajottava. Mun pinna on kireämpi ja lyhyempi kuin koskaan, parisuhteemme tila on vähintäänkin kyseenalainen ja toisinaan mietin, että olisi kyllä pitänyt miettiä tähän kelkkaan hyppäämistä tooooodella paljon tarkemmin. Tulee myös väkisin mieleen, että onko muilla pienten vauvojen vanhemmilla elo tosiaan pelkkää onnea ja iloa kuten vaikuttaa? Vai eikö näistä asioista vain puhuta ääneen?

Vaikka kyllähän se perimmäinen syy mun olotilassa on tiedossa: univaje. Kun ei ole vuoteen nukkunut yhtään yötä kunnolla, niin vähemmästäkin pää alkaa hajota. Niinä muutamana harvinaisena kertana kun lapsi on nukkunut pidemmän pätkän, mä en ole jostain syystä saanut nukuttua. Tai vaikka nyt saisin nukkua itsekseni yön tai pari, olisi se yhtä tyhjän kanssa kun seuraavat yöt saisi sitten valvoa äidinkaipuisen lapsen kanssa. Tiedetään, tämä on vain vaihe… Seuraavaksi voisin ottaa sellaisen “nukun 12 h putkeen heräämättä” -vaiheen, kiitos!

Kaikesta huolimatta näyttää siltä, että olemme onnistuneet kasvattamaan likasta ihan kelvollisen ihmisalun. Sellaisen joka ojentaa aamuisin villasukat äidille, joka haluaa osallistua kotitöissä (tiski- ja pyykkikoneen tyhjentämisessä erityisesti), joka kiipeää syliin ja halaa kun äitiä ketuttaa. ♥ Ja eiköhän se jossain kohtaa ala nukkuakin, jolloin elämä varmasti helpottaa kaikilta osin. Sitä odotellessa.

Esikoisen vauvavuosi on ohi.